Vietnamin matkakertomus 2020




To 13.03.  Lähtö
Rahanvaihdossa sai 200 eurolla 4,5 miljoonaa vietnamin dongia ja tunsi jo itsensä miljonääriksi. Alkuillasta meitä lähti Helsingistä kuljettamaan Qatar Airlines’in Airbus A350 kohti Qatarin pääkaupunkia Dohaa. Muutamaa viikkoa aikaisemmin olivat iranilaiset ampuneet alas matkustajakoneen Teheranin lähellä. Teherania ohitettaessa oli jo pimeää ja kysyin ikkunapaikalla istuvalta Arjalta, ettei kai ulkona näy mitään ilotulitusrakettien tapaisia asioita. Dohassa oli välilasku. Kenttä on iso; terminaalista toiseen mennään junalla.


Pe 14.02.   Vietnamiin
Vietnam on Suomen kokoinen maa, asukkaita 95 miljoonaa. Laskeuduimme pääkaupunkiin Hanoihin klo 13. Albatrossin opas Johanna oli vastassa, paikallisoppaana on Mr. Chi. Retkeläisiä oli 17, melkein kaikki eläkeläisiä. Hanoissa on 8,5 miljoonaa asukasta, useimmat käyttävät hengityssuojainta. Se ei johdu koronaviruksen pelosta; ilma on epäterveellistä hengittää, kaupunki on likainen, jalkakäytävät täynnä pysäköityjä skoottereita ja muuta tavaraa, niin että joutuu kävelemään katuojassa. Liikennekulttuuri on kauheaa; kävimme Arjan kanssa parin kilometrin kävelyllä ja selvisimme hädin tuskin elävinä kamikaze-henkisten skootteriparvien seassa. Oli lämmintä, 28 astetta, pilvistä. Illalla oli kävelykierros ja tervetuliaisateria. Vietnamilainen ruoka on hyvää, ateriaan kuuluu monta ruokalajia, joista yksi on aina kevätrullat. Palveluammateissa tärkeä osa tuloista on juomarahat. Sovimme, että Johanna hoitaa ne koko matkan ajan keskitetysti ja annoimme hänelle sitä varten 75 euroa / nenä.




La  15.02.   Hanoi
Puhelin soi klo 00:30. Joku soittaa keskellä yötä Suomesta, missä ilta on vielä nuori. Hyppään ylös, luulen, että on aamu ja herätyskello soi. Sitten emme saakaan neljään tuntiin unta.  Tämä on ainoa kokonainen päivä Hanoissa, on ehdittävä nähdä paljon: Ho Chi Minh’in mausoleumi ja koti, Jadevuori-temppeli, yhden pilarin pagodi, Kirjallisuuden temppeli; viimeisenä ja omituisimpana vesinukketeatteri. Aloitamme kiertoajelulla keskustassa polkupyöräriksojen kyydissä.
 Ho Chi Minh’iä palvotaan kuin pyhimystä, vaikka hän jo ennen Vietnamin sotaa aiheutti puolen miljoonan maanmiehensä kuoleman ja kahden miljoonan pakenemisen maasta pannessaan toimeen Pohjois-Vietnamissa kommunismin Stalinin mallin mukaan. Kommunistisen puolueen kuri on edelleen kova, vääristä mielipiteistä joutuu vankilaan. Toisaalta talouselämä on vapautettu ja maan talouskasvu on Aasian nopeinta. Maassa vallitsee vahva rakennusbuumi. Setä Hon aikana kaikki maa otettiin kommunistipuolueen omistukseen ja kolhoosimaiseen yhteisviljelyyn, mistä seurasi vuosikymmeniksi nälänhätä. Vuonna 1986 maa jaettiin uudelleen viljelijöille ja riisiä rupesi riittämään. Varjopuolena pahimmanlaatuinen kapitalismi rehottaa: Puoluepamppuja lahjovia rikkaita eivät säännöt koske ja köyhien köyhyys on äärimmäistä.

Oppaamme Johanna selitti, kuinka mausoleumissa tulee käyttäytyä: Arkkuvitriinin ohi kuljetaan rivissä, arvokkaasti pukeutuneina, ei pysähtelyä, ei puhumista, ei valokuvia, ei saa pitää käsiä taskussa. Kysyin, onko keskisormella näytettävä kansainvälinen käsimerkki sallittu. Johanna arveli, että sen tehtyäni viettäisin loppulomani tyrmässä. Setä Ho näytti siistiltä ja muoviselta; hänen palsamoitua ruumistaan käytetäänkin kerran vuodessa Moskovassa ehostettavana.  Illallisella aperitiivi oli riisiviinaa. Se oli pahaa.



Su  16.02.   Halong Bay
Jätimme toistaiseksi Carnot-hotellin Hanoissa ja suuntasimme Halong Bay’hin. Se on Vietnamin kansallismaisema ja Unescon maailmanperintökohde. Noin 1600 kalkkikivitornia nousee saarina merenlahdesta muodostaen hurjan näkymän. Lahden rannalle on rakennettu isoja hotelleja ja 300 risteilyalusta kierrättää turisteja lahdella. Vierailemme kelluvassa kalastajakylässä ja saamme sen edustalla pienen kierroksen alkuasukkaiden soutuveneillä. Seutu on nyt poikkeuksellisen hiljainen, sillä läheinen Kiinan raja on suljettu koronaviruksen takia. Myös Vietnamin kaikki koulut on suljettu; olisiko pientä ylireagointia. Meilläkin muutamilla on flunssaa. Heidän on parasta näytellä tervettä, muuten olemme pian koko porukka karanteenissa. Onneksi kukaan ei saa kuumetta. Yövymme risteilyaluksella.



Ma 17.02.   Takaisin Hanoihin
Aamupäivä kuluu vielä Halongin lahdella, sitten palaamme bussilla Hanoihin samaan Carnot-hotelliin. Matkalla poikkeamme tyypillisessä vietnamilaiskodissa. Heillä on uusi talo rakenteilla. Perheellä on poika Taiwanissa ja tytär Singaporessa ansaitsemassa rahaa. Perheen isä tienaa sitä valmistamalla kotonaan riisiviinaa ja myymällä sitä. Sellainen on kiellettyä, mutta kukaan ei välitä. Kaikenlainen yritteliäisyys on käytännössä sallittua, kunhan ei arvostele korruptoitunutta kommunistipuoluetta. Näemme matkalla pari Vinfast-merkkistä autoa, joita on alettu valmistaa Vietnamissa.




Ti  18.02.   Mai Chau
Jätämme ruuhkaisen Hanoin ja ajelemme bussilla Luoteis-Vietnamin vuorille, joiden laaksoissa ihmiset työskentelevät riisipelloillaan. Pysähdymme näköalapaikalle Mai Chaun laakson yläpuolelle. Jyrkänteen reunalla ei ole kovin kummoisia kaiteita, mutta jos joku tippuukin, ei synny logistisia ongelmia, sillä rinteen alla on hautausmaa. Lounastauon jälkeen teemme kävelyretken kyläteitä pitkin. Iltapäivällä majoitumme tasokkaaseen bungalowiin Mai Chau Eco Lodgeen. Minä ja Arja lainaamme polkupyörät ja käymme lähikylässä kahvilla. Illallisen jälkeen on kansantanssiesitys. Alkuasukkaat houkuttelevat katsojia mukaan tanssiin. Arja ja Elise menevät.

Ke 19.02.   Isonenät tulevat
Aamupalan jälkeen suuntaamme kahdella pikkubussilla Kaakkois-Aasian suurimmalle tekojärvelle. Musta Joki on padottu sähkön tuottamiseksi ja siitä on syntynyt 230 km pitkä tekoallas. Tällaisessa maassa tekoaltaan perustaminen käy helpommin kuin Suomessa: Puolue antaa ihmisille kaksi vaihtoehtoa: Muutatte pois sovinnolla tai kastutte ja muutatte. Teimme pienen risteilyn altaalla ja kävimme jokivarresta ylämäkeen muuttaneiden kalastajien kylässä tyypillisessä paalujen varaan rakennetussa talossa. Lapset huusivat meidät nähdessään: ”Isonenäiset ihmiset tulevat”. Ranskalaiset siirtomaaisännät olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joita seudun asukkaat näkivät; niinpä kookas nenä jäi kaikkien isojen vaaleanpunaisten ihmisten tunnuspiirteeksi. Palattuamme Mai Chauhin teimme vielä oppaiden johdolla yhteisen polkupyöräretken.




To  20.02.   Ho Chi Minh’in tie
Herätys klo 5:45, klo 7:00 matkaan, edessä pitkä päivä bussissa. Ajamme kohti etelää. Vähitellen vuoret väistyvät kumpuilevien viljelysmaiden tieltä. Vieraillaan syömäpuikkotehtaassa ja museossa, joka on tehty Ho Chi Minh’in tien alkukohtaan. Tie vei sodan aikana Laosin ja Kamputsean viidakoiden kautta Etelä-Vietnamiin. Amerikkalaiset yrittivät turhaan pommituksin estää sotilaiden ja aseiden virtaa etelään. Kasvismyrkyillä yritettiin saada tien varrelta viidakon näkösuoja hävitettyä, eivätkä myrkyt olleet terveellisiä ihmisillekään.
 Vieraillaan Ho Chi Minh’in syntymäkodissa, jonka lähellä on muistorakennuksessa Ho:n patsas ja alttari. Arja laskee sen eteen kukkakimpun paikallisoppaamme Mr. Chi’n pyynnöstä. Hänen mielestään Ho oli sovitteleva lempeä idealisti, keulakuva, joka pimputteli pianoa Pariisissa kun hänen kaverinsa kylvivät kuolemaa Vietnamissa. Ho Chi Minh oli itse keksitty taiteilijanimi, kuten esikuvallaan Stalinilla, vapaasti suomennettuna ’Valon Tuoja’. Ilkeän suurvisiirin roolia paikallisoppaamme tarjoaa erityisesti Ho’n seuraajalle Le Duan’ille. Hänen mielestään Ho pyörisi haudassaan nähdessään kommunistipuolueen nykyisen korruption, jos nyt hänet olisi edes saatu kunnolla haudattua. Ho kuoli v.1969 näkemättä Vietnamin yhdistymistä.
Illalla majoitumme Vinh’in kaupunkiin hotelliin nimeltä Saigon Kim Lien.



Pe  21.02.   Paratiisiluola
Aamulla sataa. Ajamme muistomerkille, joka on pystytetty kymmenen nuoren naisen muistoksi, jotka lentopommi tappoi Ho Chi Minh’in huoltotien varikolla. Saan kunnian laskea kukkalaitteen muistopaadelle, lisäksi sytytämme haudoille suitsuketikkuja. Seuraavaksi pysähdymme kumipuu- ja teeplantaasille. Sieltä jatkamme matkaa yhdelle maailman suurimmista tippukiviluolista, jolla on pituutta 31km. Sitä mainostetaan englanninkielisellä nimellä Paradise Cave. Ensimmäinen kilometri luolan suulta on avattu matkailijoille. Luolalla on korkeutta jopa 70m; se on mahtava luonnon taideteos. Aurinko paistaa taas, ja korona-hysteria jatkuu. Koulu, jossa aioimme vierailla, on suljettu. Kun saavumme Dong Hoin kaupungissa Sun Spa Resort -hotelliin, meiltä mitataan kuume, ennen kuin päästetään sisään.




La  22.02.   Jokiluola
Saman kansallispuiston, missä Paratiisiluola sijaitsee, toisella laidalla on Jokiluola. Se on 7 km pitkä ja sen pohjalla virtaa maanalainen joki. Sinne mentiin veneillä, joita ensin ajettiin moottorilla useita kilometrejä pitkin jokea, mutta soudettiin sitten luolan sisällä. Saimme kävelläkin luolassa osan matkaa joen vartta. Täälläkin on tippukiviä. Luolan mahtavia näkymiä ei saa vangittua valokuvaan eikä kuvattua sanoin.
Vietnamin vuoret ovat erilaisia kuin Alpit. Niiden rinteet ovat pystysuoria, mutta laet pyöreät.  Tässäkin kansallispuistossa sanottiin olevan 2000 tällaista sokeritoppaa.

Hotellimme sijaitsee silmänkantamattomiin jatkuvalla Etelä-Kiinan meren hiekkarannalla; niinpä hakeudumme aurinkotuoleille meren ääreen. Minä menen uimaan. Vesi on lämmintä, mutta aallot ovat niin isoja, että huonona uimarina joudun muutaman metrin uituani lähtemään niitä karkuun.



Su  23.02.   Missä pippuri kasvaa
Matka jatkui etelään kohti Hue’n vanhaa keisarillista pääkaupunkia. Lähellä entistä Etelä- ja Pohjois-Vietnamin rajaa on kylä, jossa sodan aikana oli ase- ja varustevarikko etelään meneville sotilaille. Amerikka pommitti aluetta pitkään ja raskaasti. Niinpä kyläläiset kaivoivat pehmeään kalkkikiveen tunneliverkoston pommisuojaksi.  Siihen kävimme nyt tutustumassa. Kävimme myös pippurifarmilla, jonka tuotteita jotkut ostivat kotiin viemisiksi. Arja osti mustapippureita.
Vähän myöhemmin jalkauduimme kävelemään siltaa vanhan rajajoen yli, ja katselimme paikalle pystytettyjä sodan muistomerkkejä. Sitten jatkoimme matkaa Hue’en, ja majoituimme Moonlight Hotelliin. Täällä Mr. Chi jätti meidät palatakseen kotiinsa Hanoihin. Hän oli aina hyväntuulinen, huumorintajuinen, erittäin pätevä ja kokenut opas. Kuinka virkistävää oli kuulla hänen sanovan itsestään: Minä olen rikas mies.  Hänen elämäntarinansa on tämän kertomuksen liitteenä.
Illalla teemme kaupunkikierroksen polkupyöräriksojen kyydissä. Riksan kyydissä näkee kyllä hyvin maisemia, mutta tuntee itsensä ilkeäksi siirtomaaisännäksi, joka nöyryyttää köyhiä alkuasukkaita.
Arja tuntee flunssan oireita, kurkku on kipeä. Menemme apteekkiin ostamaan Strepsils-tabletteja.
Apteekkari haluaisi niiden lisäksi myydä meille antibiootteja. Emme osta. Hän yrittää antaa meille rahasta liian vähän takaisin ja valittelee erehdystä monisanaisesti, kun huomautan asiasta.


Ma  24.02.   Hue
Saamme uuden paikallisoppaan, jota kutsun Sarah,iksi, sillä hänen vietnamilainen nimensä on liian vaikea ulkomaalaiselle. Hän on esimerkki vahvoista vietnamilaisista naisista, joka pienestä ja sirosta ulkomuodostaan huolimatta on selkeästi kotonaan perheenpää.
Aamulla teemme risteilyn lohikäärmekeulaisella katamaraanilla Parfyymijoella. Rantaudumme Huen suurimman ja kauneimman buddhalaisen temppelin eli pagodin luo. Oppaat kertovat meille buddhalaisuudesta. He uskovat sielunvaellukseen. Jos ihminen tekee hyvää elämässään, se palkitaan hänelle seuraavassa elämässä, johon hän saa hyvät eväät, mutta jos tekee pahaa, syntyy uudelleen alempiarvoisena luontokappaleena kuten lehmänä, rottana tai vaikka torakkana. Nykyvietnamilaiset arvelevat, että kaikkein ilkeimmät lurjukset syntyvät uudelleen poliitikkoina. Minäkin olen luvannut seuraavassa elämässäni parantaa tapani ja ryhtyä syömään salaattia, etenkin jos satun syntymään uudelleen kaniinina. Perehdymme edesmenneiden keisarien palatseihin ja hautoihin. Palatsit eivät ihan pärjää Pekingin kielletylle kaupungille ja ovat sotien jäljiltä huonommassa kunnossa, sanovat Kiinassa käyneet.



Ti  25.02.   Meripilven sola
Huen ja Da Nangin välin ajamme maisemareittiä meren ja vuorten välissä. Pysähdymme katselemaan maisemia Ocean Cloud Pass’iin, strategisesti tärkeän solan korkeimmalle kohdalle. Lounasta syömme miljoonakaupunki Da Nangissa. Da Nangin kohdalla on kuuluisa 30 km pitkä hiekkaranta China Beach. Saavumme suosittuun lomakaupunkiin Hoi An’iin. Illalla teemme yhdessä kävelyretken vanhaan kaupunkiin. Yleensä se on turistiruuhkien pilaama, mutta nyt koronavirus koituu onneksemme, sillä kiinalaisten ja korealaisten aiheuttama tungos on poissa.
Kiinalaiset muodostavat Vietnamin turisteista 60% ja korealaiset ovat toiseksi suurin ryhmä.
Tämä näkyy jatkossakin suosituissa kohteissa, joissa vierailemme.

Ke  26.02.   Hoi An
Aamu alkaa yhteisellä pyöräretkellä Hoi An’in ympäristössä. Sitten on vuorossa souturetki ison pesuvadin muotoisilla pyöreillä veneillä. Alkuasukassoutaja onnistuu pyydystämään likaisesta vedestä ravun, joka puolestaan onnistuu iskemään saksensa sormiini, kun käsittelen sitä huolimattomasti. Sitten on jokiristeily isommalla paatilla. Paikalliset kalastajat esittelevät meille taitojaan. Saalis on heikko, muutamia särjen näköisiä pikkukaloja. Lounaan jälkeen myös paikallinen vihannestarhuri esittelee meille työtapojaan. Loppupäivä on vapaata.



To  27.02.   Karataan yhdessä
Tänään on ohjelmassa kokkikoulu, jossa opetellaan vietnamilaista ruoanlaittoa. Aihe ei voisi vähempää kiinnostaa. Läheisillä vuorilla yli 1400m korkeudessa sijaitsee huvipuisto Sun World, jonka vetonaulana on Golden Bridge. Arjakin on 70 ikävuodestaan huolimatta aina valmis seikkailuun, joten lintsaamme koulusta ja karkaamme yhdessä vuorille. Paikalliselta retkenjärjestäjältä vuokraamme auton ja kuljettajan; Ba Na -vuorten juurelle on matkaa 60km. Vuoren huipulle vie köysirata, jolla matka kestää 20 minuuttia. Siinäkin näkee maisemia ja alla olevaa viidakkoa. Kun pääsemme ylös, huippu on pilven sisällä, mutta pian pilvi väistyy, aurinko tulee esiin ja näköalat ovat huikeat. Golden Bridge on näköalaparveke, joka ei johda mistään minnekään. Siinä ovat erikoista kullanväriset kaiteet ja betonista muovatut jättiläiskädet, jotka näyttävät kannattelevan siltaa. Kiinalaisten ja korealaisten poissaolo näkyy täälläkin ja 36 $ pääsymaksu pitää alkuasukkaat loitolla. Paikka on käymisen arvoinen, vaikka onkin keinotekoinen turistipyydys.

Pe  28.02.   Can Tho
Jätämme aamulla Hoi An’in ja suuntaamme bussilla kohti Da Nang’in lentokenttää. Joudumme liikennepoliisin ratsiaan. Autosta ja papereista ei löydy puutteita, mutta poliisi on lahjuksen tarpeessa ja kuskimme joutuu kaivamaan kuvettaan, että ehditään ajoissa lennolle. Siirrymme vietnamilaisen lentoyhtiön Airbus A320:lla Can Tho:n miljoonakaupunkiin Mekong-joen suistoon. Täällä on 33 astetta lämmintä, kun Pohjois-Vietnamissa oli välillä alle 20 astetta. Meillä on taas uusi paikallisopas: Mr. Loi. Kävelemme katselemassa paria vanhaa arvokasta kämppää ja majoitumme sitten hotelli West’iin.



La  29.02.   Panna itsensä likoon
Mekong on yksi maailman suurimmista joista. Suuntaamme isolla veneellä Mekongin kelluville markkinoille. Ne on tarkoitettu lähinnä tukkumyyjille ja ostajille, jotka kelluvat joella veneissään. Mekongin suisto muodostaa saarien ja kanaalien labyrintin, ja siellä risteilemme tutustuen välillä paikallisten työtapoihin. Meidät huijataan maistamaan pahamaineista käärmeviinaa. Pahanmakuistakin on. Lounaalla saamme mm. elefantinkorvakalaa ja eksoottisia hedelmiä.
Sitten meidät vietiin rantaan, josta nuorten naisten piti soutaa meidät pikkuveneillä tiettyä pienten vesiuomien reittiä. Ilmeisesti tämä retki oli aiemmilla matkoilla tehty varhaisempaan kellonaikaan,
sillä nyt laskuvesi yllätti, ja vesi reitillä kävi niin matalaksi, että veneet alkoivat juuttua pohjaan. Minä, Arja ja Bukka autoimme parhaamme mukaan soutajatyttöä meloen ja sauvoen, mutta sitten vene juuttui lopullisesti. Riisuin kenkäni ja nousin veneestä sukkasillani kahlaamaan pohjamudassa ja työntämään venettä. Muiden sauvoessa päästiin taas eteenpäin. Edessämme olevan veneen soutajatyttö oli myös riisunut päällyshousunsa ja kenkänsä ja työnsi venettä. Sitten kahlasi vastaamme jäntevä alkuasukasmies, löi kanssani ylävitoset ja ryhtyi kaverinani työntämään. Nyt saimme tuota pikaa edellisen veneen kiinni ja mies kahlasi auttamaan muita veneitä. Kohta matalin paikka oli ohitettu ja vene liukui taas vedessä. Tiesin, että tästä valkoiset sukkani eivät tästä toipuisi, heitin ne roskiin. Pian pääsimme taas isoon veneeseen ja sitten bussin kyytiin. Kävimme katsomassa valtavan värikästä Cao Dai-lahkon temppeliä. Heidän oppinsa on puuta heinää, mutta pidän heidän värienkäytöstään. Anteeksi, että epäonnistuin toisten vakaumuksen kunnioittamisessa.
Illalla saavuimme Saigoniin ja majoituimme Sonnet-hotelliin. Saigonin virallinen nimi on Ho Chi Minh City, vastaavasti kuin Pietari oli pitkään Leningrad. Saigonissa on 12 miljoonaa asukasta ja se on maan talouden keskus. Se on länsimaisempi kuin Hanoi, jalkakäytävilläkin voi kävellä.

Su 01.03.   Saigon
Aamulla tutustumme tunneleihin, joita sissit kaivoivat Saigonin lähelle sotilaskäyttöön. Länsimaalaisille ne ovat liian ahtaita. Muutamaa pientä pätkää on avarrettu hieman turisteja varten, mutta niissäkin joutuu etenemään kyykyssä. Maria, Eila, minä ja Arja uskaltaudumme kokeilemaan. Käymme Etelän ilkeän diktaattorin Diem’in presidentinpalatsissa ja sitten sotamuseossa.
Sota on ollut vahvasti esillä matkamme aikana, kaikkien paikallisoppaidemme isät ovat olleet Vietkongin sotilaita, mikä on antanut lapsille etuoikeuden opiskeluun.
 Sodan historia on voittajien kirjoittama. Amerikkalaisten Son My’n seudulla tappamille 504 siviilille on muistomerkki. Heistä 347 surmattiin My Lain kylässä luutnantti Calleyn johdolla. Syylliset joutuivat sotaoikeuteen, mutta vain luutnantti Calley tuomittiin. Hän sai elinkautisen, mutta kärsi tuomiotaan vain muutaman vuoden. Hänen esimiehensä, kapteeni Medina oli varsinainen mätämuna, mutta hänet vain erotettiin armeijasta. Korkein arvio Vietnamin sodan siviiliuhreista on 2 miljoonaa, suurin osa Etelä-Vietnamissa. Vietkongin murhaamille siviileille ei ole muistomerkkiä, eikä julmuuksista ketään tiettävästi ole laitettu sotaoikeuteen. Sen sijaan näimme näille vapaussankareille patsaita kaikkialla missä liikuimme. Etelässä vapautetuista muutama miljoona onnistui pakenemaan ulkomaille, muut pantiin leireille oppimaan, miten kiitollisia heidän tulisi olla ja miten hyvä asia kommunismi on. Huono-oppisimmat saivat viettää leirillä kymmenenkin vuotta.
Illalla oli kiertomatkamme jäähyväisateria. Keräsimme Johannalle pienen kiitoslahjan ja puheissa vaihdettiin molemmin puolin ansaittuja kehuja.



Ma 02.03.   Saigon Skydeck
Kotiinlähtöpäivä. Lento Suomeen lähtee vasta klo 19:15 illalla, koko päivän saamme viettää Saigonissa omin nokkinemme. Suunnistamme Arjan kanssa Bitexco Tower-nimiselle pilvenpiirtäjälle, jonka 49. kerroksessa on Skydeck-niminen näköalaparveke turisteille. Siellä tapaamme Ailan ja Eilan, jotka olivat keksineet saman kohteen. Kiinalaisten puuttumisen vuoksi täälläkin on hiljaista, henkilökuntaa on enemmän kuin asiakkaita. Sää on aurinkoinen, joten kaupungin suuruus avautuu esteettä silmiemme eteen.
Täältä jatkamme lounaalle McDonalds’iin, missä alkaa toipuminen kolmen viikon kevätrulladieetistä. Vietämme aikaa syöden jäätelöä puistossa ja kahvilla Legend-kahvilassa.
Käymme vielä suihkussa hotellilla, sitten Mr. Loi saattaa meidät lentokentälle.
Hän pitää meille bussissa puheen, jossa uskoo Vietnamin parempaan tulevaisuuteen. Haasteet ovat valtavat, vauraus tuo lisää autoja, kun liikennetilanne ennestäänkin on katastrofaalinen. Sekä Hanoissa että Saigonissa on rakenteilla metro, mutta paikalliset suhtautuvat skeptisesti sen mahdolliseen valmistumiseen.


Ti 03.03.   Pitkä yö
Teemme taas välilaskun tutussa Dohassa ja olemme jo seuraavana aamuna Helsingissä. Koska lennämme viisi aikavyöhykettä maapallon pyörimissuuntaan, kestää yö 17 tuntia.
Kuuman ja aurinkoisen Saigonin muisto kantaa meitä taas jonkin aikaa täällä Suomen syksyssä, joka maaliskuussa edelleen jatkuu.


Liite:                     Kuinka Mr. Chi’stä tuli rikas mies
Mr. Chi’n isoisä oli vuonna 1954 Dien Bien Phu’n taistelussa häviävällä eli ranskalaisten puolella. Taistelu ratkaisi ranskalaisten Indokiinan sodan. Vietnam jaettiin Geneven konferenssissa Etelä- ja Pohjois-Vietnamiin, ranskalaiset lähtivät kotiin Ranskaan ja Mr. Chin isoisä pakeni henkensä säilyttääkseen perheineen kohti Laosia. Sinne asti hän ei jaksanut, vaan jäi Vietnamin vuoristoon Hmong-kansan keskuuteen ja muutti nimensäkin. Hmongit ovat yksi Vietnamin 53 vähemmistökansallisuudesta. Hänen pojastaan tuli kunnon kommunisti, joka taisteli Vietkongin joukoissa amerikkalaisia vastaan. Vaimonsa hän tapasi Ho Chi Minh’in tien etappitukikohdassa, jossa tämä oli sairaanhoitajattaren tehtävissä. Mr. Chi syntyi vuonna 1978 sisarusparven nuorimpana, ja hmongin kieli oli hänen lapsuutensa kieli. Seitsemäntoistavuotiaana hän näki Hanoissa Ho Chi Minh’in mausoleumilla kunniavartiostossa olevat sotilaat valkoisissa uniformuissaan ja sanoi äidilleen: ”Tuohon joukkoon minä haluan päästä”. Hänen äitinsä masensi hänet tylysti: ”Unohda koko juttu Chi, sinä olet liian pätkä”. Chi oli kylänsä pisin poika 168 cm varrellaan, mutta Ho’n mausoleumin vartijoiden tulee olla tasan 172 cm pitkiä ja kommunisteja kolmannessa polvessa. Chi’n isä kylläkin halusi hänen ryhtyvän sotilasuralle, mutta Chi sanoi ei. Isä siitä kovin hirmustui, sillä Vietnamin kulttuurissa  kun isä sanoo jotakin, ainoa oikea vastaus on: ”Kyllä, isä” . Chi opiskeli Hanoissa ranskan kieltä neljä vuotta, pääsi käymään Ranskassa Tolousen yliopistossa täydentämässä opintojaan, ja pääsi sitten itse ranskan opettajaksi. Hänen isänsä oli nyt kovin ylpeä pojastaan. Chi huomasi kuitenkin opettajan palkan kovin pieneksi, otti lopputilin ja ryhtyi turistioppaaksi. Siitä isä taas suuttui, kun poika luopui valtion virasta ja eläkkeestä, eikä puhunut pojalleen kolmeen kuukauteen. Chi asui vuokrahuoneessa riisipellon laidassa. Pellon omistajalla ei ollut poikaa työnsä jatkajaksi, kolme tytärtä vain, ja hän halusi myydä peltonsa. Hän puhui Chi’lle, että tämän pitäisi ajatella tulevaisuuttaan ja sijoittaa rahansa maahan. Chi oli onnistunut vuosien kuluessa säästämään palkastaan 3000 dollaria, ja hän kysyi, saako sillä minkäänlaista maapalaa. Pellon omistaja lupasi myydä sillä rahalla hänelle 120 neliömetriä veden peittämää riisipeltoa. Chi pyysi näyttämään, missä hänen tonttinsa rajat olisivat. Isäntä heitti pienen kiven tontin kulmalle ”Plums”; ja toiselle kulmalle: ”Plums”, sanoi kivi. Tinkimisen jälkeen Chi sai 123 neliötä maata 2900 dollarilla, ja paperin, jossa myyjä todisti Chi’n maan omistajaksi. Chi soitti innoissaan isälleen ja kertoi omistavansa nyt tontin Hanoissa. Oikeasti? kysyi isä; nousi bussiin ja tuli katsomaan poikansa omistusta. Riisipellon nähdessään hän läimäytti poikaansa korville ja sanoi: ”Tyhmä!” Sinua on petetty. Kaikki viljelysmaa kuuluu kommunistipuolueelle, joka vuokraa sitä 12 vuoden jaksoissa viljelijöille, eikä sille saa rakentaa taloa. Chi huomasi nyt rahansa menetetyiksi, teki kahta kovemmin töitä ansaitakseen sitä uudestaan ja unohti hyödyttömän tonttinsa.
 Vuonna 2004 Chi oli kylässä vanhan opiskelutoverinsa luona; myös tämän korkeassa virassa oleva isä oli paikalla. Chi tuli kertoneeksi onnettomasta tonttikaupastaan. Toverin isä sanoi, että hän voisi kenties auttaa asiassa. Chi ilahtui: Voisiko hän saada 2900 dollariaan takaisin? ”Ei niin”, selitti isä. Riisipellolle ei tosin saa rakentaa, mutta puutarhatontille saa. Jos pumppautat veden pois riisipellolta ja istutat siihen muutaman hedelmäpuun, tontti onkin puutarha. Chi teki niin. Nyt isä sanoi, että 800 dollarilla rakennusoikeus voisi järjestyä. Rahaa hän ei halua itselleen vaan esimiehelleen lahjukseksi. Chi maksoi 800 dollaria, ja eräänä päivänä tontille ilmestyivät maanmittarit, jotka työnsä tehtyään ojensivat Chille vaaleanpunaisen paperin, jossa todistettin, että tontti on rakennuskelpoinen. Vuonna 2005 Chi tapasi elämänsä suuren rakkauden, tulevan puolisonsa. Tytön vanhemmat eivät aluksi Chitä kovin arvostaneet; maalaispoika, jolla ei ollut varmaa ammattia. Nyt Chi alkoi saada ostotarjouksia tontistaan. Niitä tuli useita, tarjottiin 12000 $. Chi kysyi kaverinsa isältä, mistä mahtoi olla kysymys. Tämä selvitti asiaa, ja kävi ilmi, että korealaiset olivat aikeissa rakentaa ison ostoskeskuksen tuolle alueelle. Niinpä Chi ei pitänyt myynnillä kiirettä, mutta myi myöhemmin 70 neliötä tontistaan 17000 dollarilla. Chi ja puolisonsa laskivat pitkään rahakasaa, joka dongeina oli vaikuttava: useita satoja miljoonia. Niillä rahoilla Chi rakensi jäljelle jääneelle tontilleen niin ison talon kuin mahtui ja viisi kerrosta. Rakentaminen maksoi 23000 $. Puuttuvat 6000 $ hän lainasi kaveriltaan; vietnamilaiset eivät mielellään asioi pankin kanssa. Chi kutsui vanhempansa vuorilta taloon asumaan. He tulivatkin ja saivat käyttöönsä 2. kerroksen. Tosin he puolen vuoden kuluttua muuttivat takaisin vuorille Chin veljen luo. He eivät oikein viihtyneet kaupungissa ja isän piipun pahanhajuinen savu levisi talossa kerroksesta toiseen. Jotain sanomista lienee isän ja pojan välille taas syntynyt, sillä Chi uhkasi tuhkauttaa isänsä, kunhan tämä kuolee. Ajatus oli isälle kauhistus, sillä pohjoisvietnamilaisen perinteen mukaan vainajan miespuolisten jälkeläisten tulee tasan kolmen vuoden kuluttua kuolemasta kaivaa keskiyöllä arkku ylös, puhdistaa vainajan luut ennen aamunkoittoa ja haudata ne uudestaan metrin syvyyteen pienemmässä laatikossa. Jos joku luu tässä häviää tai rikkoutuu, syntyy vainaja seuraavassa elämässään rampana. Isä mietti aidolla kauhulla, miten tuhkatulle vainajalle käy seuraavassa elämässä.
Sittemmin Chi on menestynyt hyvin elämässään, rakennuslaina on maksettu ajat sitten pois. Talon arvokin on kymmenkertainen rakennuskustannuksiin nähden. Hän asuu talossaan vaimonsa ja kahden lahjakkaan lapsensa kanssa. Hänellä on punainen auto ja kolme valkoista skootteria, sijoitusasunto ja sijoitusmielessä ostettua maata, jolle hän on istuttanut kumipuita.
Mitä me tästä opimme? -Korruptio on hyvä asia, ainakin Mr. Chi’n kannalta.

Jälkikirjoitus:
Vietnamin parlamentilla ei ole juurikaan merkitystä, kaikki valta on kommunistipuolueella. Silti vaaleissa äänestysprosentti on sata, vaikka kaikki ehdokkaat ovat kommunistipuolueen asettamia. Viime vaalien aikaan Mr. Chi oli työmatkalla opastamassa turisteja, eikä ollut ajatellut äänestää. Vaalipäivänä klo 17 ilmestyi hänen talonsa ovelle kaksi poliisia ja vaalivirkailija. Hänen vaimonsa meni avaamaan. Virkailija sanoi, että tiedossa on, että vaimo on äänestänyt jo aamupäivällä, mutta ukonkin tarttee äänestää. Vaimo selitti, että ei onnistu, mies on työmatkalla. Poliisit vaativat, että äänestää täytyy, soittakaa sille. Vaimo soitti Mr. Chille ja selitti tilanteen. Chi sanoi, että valitse sieltä listalta vaikka nuorin ehdokas ja äänestä hänen puolestaan sitä. Näin tapahtui ja Chin ääni kirjattiin. Kyseinen ehdokas tuli valituksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rodos 2023

Bali 2023

Mauritius 2022