Vietnamin matkakertomus 2020
To 13.03. Lähtö
Rahanvaihdossa
sai 200 eurolla 4,5 miljoonaa vietnamin dongia ja tunsi jo itsensä
miljonääriksi. Alkuillasta meitä lähti Helsingistä kuljettamaan Qatar
Airlines’in Airbus A350 kohti Qatarin pääkaupunkia Dohaa. Muutamaa viikkoa
aikaisemmin olivat iranilaiset ampuneet alas matkustajakoneen Teheranin
lähellä. Teherania ohitettaessa oli jo pimeää ja kysyin ikkunapaikalla
istuvalta Arjalta, ettei kai ulkona näy mitään ilotulitusrakettien tapaisia
asioita. Dohassa oli välilasku. Kenttä on iso; terminaalista toiseen mennään
junalla.
Pe 14.02. Vietnamiin
Vietnam
on Suomen kokoinen maa, asukkaita 95 miljoonaa. Laskeuduimme pääkaupunkiin
Hanoihin klo 13. Albatrossin opas Johanna oli vastassa, paikallisoppaana on Mr.
Chi. Retkeläisiä oli 17, melkein kaikki eläkeläisiä. Hanoissa on 8,5 miljoonaa
asukasta, useimmat käyttävät hengityssuojainta. Se ei johdu koronaviruksen
pelosta; ilma on epäterveellistä hengittää, kaupunki on likainen, jalkakäytävät
täynnä pysäköityjä skoottereita ja muuta tavaraa, niin että joutuu kävelemään
katuojassa. Liikennekulttuuri on kauheaa; kävimme Arjan kanssa parin kilometrin
kävelyllä ja selvisimme hädin tuskin elävinä kamikaze-henkisten
skootteriparvien seassa. Oli lämmintä, 28 astetta, pilvistä. Illalla oli
kävelykierros ja tervetuliaisateria. Vietnamilainen ruoka on hyvää, ateriaan
kuuluu monta ruokalajia, joista yksi on aina kevätrullat. Palveluammateissa tärkeä
osa tuloista on juomarahat. Sovimme, että Johanna hoitaa ne koko matkan ajan
keskitetysti ja annoimme hänelle sitä varten 75 euroa / nenä.
La
15.02. Hanoi
Puhelin
soi klo 00:30. Joku soittaa keskellä yötä Suomesta, missä ilta on vielä nuori.
Hyppään ylös, luulen, että on aamu ja herätyskello soi. Sitten emme saakaan
neljään tuntiin unta. Tämä on ainoa
kokonainen päivä Hanoissa, on ehdittävä nähdä paljon: Ho Chi Minh’in mausoleumi
ja koti, Jadevuori-temppeli, yhden pilarin pagodi, Kirjallisuuden temppeli;
viimeisenä ja omituisimpana vesinukketeatteri. Aloitamme kiertoajelulla
keskustassa polkupyöräriksojen kyydissä.
Ho Chi Minh’iä palvotaan kuin pyhimystä, vaikka
hän jo ennen Vietnamin sotaa aiheutti puolen miljoonan maanmiehensä kuoleman ja
kahden miljoonan pakenemisen maasta pannessaan toimeen Pohjois-Vietnamissa
kommunismin Stalinin mallin mukaan. Kommunistisen puolueen kuri on edelleen
kova, vääristä mielipiteistä joutuu vankilaan. Toisaalta talouselämä on
vapautettu ja maan talouskasvu on Aasian nopeinta. Maassa vallitsee vahva
rakennusbuumi. Setä Hon aikana kaikki maa otettiin kommunistipuolueen
omistukseen ja kolhoosimaiseen yhteisviljelyyn, mistä seurasi vuosikymmeniksi
nälänhätä. Vuonna 1986 maa jaettiin uudelleen viljelijöille ja riisiä rupesi
riittämään. Varjopuolena pahimmanlaatuinen kapitalismi rehottaa: Puoluepamppuja
lahjovia rikkaita eivät säännöt koske ja köyhien köyhyys on äärimmäistä.
Oppaamme
Johanna selitti, kuinka mausoleumissa tulee käyttäytyä: Arkkuvitriinin ohi
kuljetaan rivissä, arvokkaasti pukeutuneina, ei pysähtelyä, ei puhumista, ei
valokuvia, ei saa pitää käsiä taskussa. Kysyin, onko keskisormella näytettävä
kansainvälinen käsimerkki sallittu. Johanna arveli, että sen tehtyäni
viettäisin loppulomani tyrmässä. Setä Ho näytti siistiltä ja muoviselta; hänen
palsamoitua ruumistaan käytetäänkin kerran vuodessa Moskovassa ehostettavana. Illallisella aperitiivi oli riisiviinaa. Se
oli pahaa.
Su
16.02. Halong Bay
Jätimme
toistaiseksi Carnot-hotellin Hanoissa ja suuntasimme Halong Bay’hin. Se on
Vietnamin kansallismaisema ja Unescon maailmanperintökohde. Noin 1600 kalkkikivitornia
nousee saarina merenlahdesta muodostaen hurjan näkymän. Lahden rannalle on
rakennettu isoja hotelleja ja 300 risteilyalusta kierrättää turisteja lahdella.
Vierailemme kelluvassa kalastajakylässä ja saamme sen edustalla pienen
kierroksen alkuasukkaiden soutuveneillä. Seutu on nyt poikkeuksellisen
hiljainen, sillä läheinen Kiinan raja on suljettu koronaviruksen takia. Myös
Vietnamin kaikki koulut on suljettu; olisiko pientä ylireagointia. Meilläkin
muutamilla on flunssaa. Heidän on parasta näytellä tervettä, muuten olemme pian
koko porukka karanteenissa. Onneksi kukaan ei saa kuumetta. Yövymme
risteilyaluksella.
Ma 17.02. Takaisin Hanoihin
Aamupäivä
kuluu vielä Halongin lahdella, sitten palaamme bussilla Hanoihin samaan
Carnot-hotelliin. Matkalla poikkeamme tyypillisessä vietnamilaiskodissa. Heillä
on uusi talo rakenteilla. Perheellä on poika Taiwanissa ja tytär Singaporessa
ansaitsemassa rahaa. Perheen isä tienaa sitä valmistamalla kotonaan riisiviinaa
ja myymällä sitä. Sellainen on kiellettyä, mutta kukaan ei välitä. Kaikenlainen
yritteliäisyys on käytännössä sallittua, kunhan ei arvostele korruptoitunutta
kommunistipuoluetta. Näemme matkalla pari Vinfast-merkkistä autoa, joita on
alettu valmistaa Vietnamissa.
Ti
18.02. Mai Chau
Jätämme
ruuhkaisen Hanoin ja ajelemme bussilla Luoteis-Vietnamin vuorille, joiden
laaksoissa ihmiset työskentelevät riisipelloillaan. Pysähdymme näköalapaikalle
Mai Chaun laakson yläpuolelle. Jyrkänteen reunalla ei ole kovin kummoisia
kaiteita, mutta jos joku tippuukin, ei synny logistisia ongelmia, sillä rinteen
alla on hautausmaa. Lounastauon jälkeen teemme kävelyretken kyläteitä pitkin.
Iltapäivällä majoitumme tasokkaaseen bungalowiin Mai Chau Eco Lodgeen. Minä ja
Arja lainaamme polkupyörät ja käymme lähikylässä kahvilla. Illallisen jälkeen
on kansantanssiesitys. Alkuasukkaat houkuttelevat katsojia mukaan tanssiin.
Arja ja Elise menevät.
Ke 19.02. Isonenät tulevat
Aamupalan
jälkeen suuntaamme kahdella pikkubussilla Kaakkois-Aasian suurimmalle
tekojärvelle. Musta Joki on padottu sähkön tuottamiseksi ja siitä on syntynyt
230 km pitkä tekoallas. Tällaisessa maassa tekoaltaan perustaminen käy
helpommin kuin Suomessa: Puolue antaa ihmisille kaksi vaihtoehtoa: Muutatte
pois sovinnolla tai kastutte ja muutatte. Teimme pienen risteilyn altaalla ja
kävimme jokivarresta ylämäkeen muuttaneiden kalastajien kylässä tyypillisessä
paalujen varaan rakennetussa talossa. Lapset huusivat meidät nähdessään:
”Isonenäiset ihmiset tulevat”. Ranskalaiset siirtomaaisännät olivat ensimmäiset
eurooppalaiset, joita seudun asukkaat näkivät; niinpä kookas nenä jäi kaikkien
isojen vaaleanpunaisten ihmisten tunnuspiirteeksi. Palattuamme Mai Chauhin teimme
vielä oppaiden johdolla yhteisen polkupyöräretken.
To
20.02. Ho Chi Minh’in tie
Herätys
klo 5:45, klo 7:00 matkaan, edessä pitkä päivä bussissa. Ajamme kohti etelää.
Vähitellen vuoret väistyvät kumpuilevien viljelysmaiden tieltä. Vieraillaan syömäpuikkotehtaassa
ja museossa, joka on tehty Ho Chi Minh’in tien alkukohtaan. Tie vei sodan
aikana Laosin ja Kamputsean viidakoiden kautta Etelä-Vietnamiin. Amerikkalaiset
yrittivät turhaan pommituksin estää sotilaiden ja aseiden virtaa etelään.
Kasvismyrkyillä yritettiin saada tien varrelta viidakon näkösuoja hävitettyä,
eivätkä myrkyt olleet terveellisiä ihmisillekään.
Vieraillaan Ho Chi Minh’in syntymäkodissa,
jonka lähellä on muistorakennuksessa Ho:n patsas ja alttari. Arja laskee sen
eteen kukkakimpun paikallisoppaamme Mr. Chi’n pyynnöstä. Hänen mielestään Ho
oli sovitteleva lempeä idealisti, keulakuva, joka pimputteli pianoa Pariisissa
kun hänen kaverinsa kylvivät kuolemaa Vietnamissa. Ho Chi Minh oli itse
keksitty taiteilijanimi, kuten esikuvallaan Stalinilla, vapaasti suomennettuna
’Valon Tuoja’. Ilkeän suurvisiirin roolia paikallisoppaamme tarjoaa erityisesti
Ho’n seuraajalle Le Duan’ille. Hänen mielestään Ho pyörisi haudassaan
nähdessään kommunistipuolueen nykyisen korruption, jos nyt hänet olisi edes
saatu kunnolla haudattua. Ho kuoli v.1969 näkemättä Vietnamin yhdistymistä.
Illalla
majoitumme Vinh’in kaupunkiin hotelliin nimeltä Saigon Kim Lien.
Pe
21.02. Paratiisiluola
Aamulla
sataa. Ajamme muistomerkille, joka on pystytetty kymmenen nuoren naisen
muistoksi, jotka lentopommi tappoi Ho Chi Minh’in huoltotien varikolla. Saan
kunnian laskea kukkalaitteen muistopaadelle, lisäksi sytytämme haudoille
suitsuketikkuja. Seuraavaksi pysähdymme kumipuu- ja teeplantaasille. Sieltä
jatkamme matkaa yhdelle maailman suurimmista tippukiviluolista, jolla on
pituutta 31km. Sitä mainostetaan englanninkielisellä nimellä Paradise Cave.
Ensimmäinen kilometri luolan suulta on avattu matkailijoille. Luolalla on
korkeutta jopa 70m; se on mahtava luonnon taideteos. Aurinko paistaa taas, ja
korona-hysteria jatkuu. Koulu, jossa aioimme vierailla, on suljettu. Kun
saavumme Dong Hoin kaupungissa Sun Spa Resort -hotelliin, meiltä mitataan
kuume, ennen kuin päästetään sisään.
La
22.02. Jokiluola
Saman
kansallispuiston, missä Paratiisiluola sijaitsee, toisella laidalla on
Jokiluola. Se on 7 km pitkä ja sen pohjalla virtaa maanalainen joki. Sinne
mentiin veneillä, joita ensin ajettiin moottorilla useita kilometrejä pitkin
jokea, mutta soudettiin sitten luolan sisällä. Saimme kävelläkin luolassa osan
matkaa joen vartta. Täälläkin on tippukiviä. Luolan mahtavia näkymiä ei saa
vangittua valokuvaan eikä kuvattua sanoin.
Vietnamin
vuoret ovat erilaisia kuin Alpit. Niiden rinteet ovat pystysuoria, mutta laet
pyöreät. Tässäkin kansallispuistossa
sanottiin olevan 2000 tällaista sokeritoppaa.
Hotellimme
sijaitsee silmänkantamattomiin jatkuvalla Etelä-Kiinan meren hiekkarannalla;
niinpä hakeudumme aurinkotuoleille meren ääreen. Minä menen uimaan. Vesi on
lämmintä, mutta aallot ovat niin isoja, että huonona uimarina joudun muutaman
metrin uituani lähtemään niitä karkuun.
Su
23.02. Missä pippuri kasvaa
Matka
jatkui etelään kohti Hue’n vanhaa keisarillista pääkaupunkia. Lähellä entistä
Etelä- ja Pohjois-Vietnamin rajaa on kylä, jossa sodan aikana oli ase- ja
varustevarikko etelään meneville sotilaille. Amerikka pommitti aluetta pitkään
ja raskaasti. Niinpä kyläläiset kaivoivat pehmeään kalkkikiveen tunneliverkoston
pommisuojaksi. Siihen kävimme nyt
tutustumassa. Kävimme myös pippurifarmilla, jonka tuotteita jotkut ostivat
kotiin viemisiksi. Arja osti mustapippureita.
Vähän
myöhemmin jalkauduimme kävelemään siltaa vanhan rajajoen yli, ja katselimme
paikalle pystytettyjä sodan muistomerkkejä. Sitten jatkoimme matkaa Hue’en, ja
majoituimme Moonlight Hotelliin. Täällä Mr. Chi jätti meidät palatakseen
kotiinsa Hanoihin. Hän oli aina hyväntuulinen, huumorintajuinen, erittäin
pätevä ja kokenut opas. Kuinka virkistävää oli kuulla hänen sanovan itsestään:
Minä olen rikas mies. Hänen
elämäntarinansa on tämän kertomuksen liitteenä.
Illalla
teemme kaupunkikierroksen polkupyöräriksojen kyydissä. Riksan kyydissä näkee
kyllä hyvin maisemia, mutta tuntee itsensä ilkeäksi siirtomaaisännäksi, joka
nöyryyttää köyhiä alkuasukkaita.
Arja
tuntee flunssan oireita, kurkku on kipeä. Menemme apteekkiin ostamaan
Strepsils-tabletteja.
Apteekkari
haluaisi niiden lisäksi myydä meille antibiootteja. Emme osta. Hän yrittää antaa
meille rahasta liian vähän takaisin ja valittelee erehdystä monisanaisesti, kun
huomautan asiasta.
Ma
24.02. Hue
Saamme
uuden paikallisoppaan, jota kutsun Sarah,iksi, sillä hänen vietnamilainen
nimensä on liian vaikea ulkomaalaiselle. Hän on esimerkki vahvoista
vietnamilaisista naisista, joka pienestä ja sirosta ulkomuodostaan huolimatta
on selkeästi kotonaan perheenpää.
Aamulla
teemme risteilyn lohikäärmekeulaisella katamaraanilla Parfyymijoella.
Rantaudumme Huen suurimman ja kauneimman buddhalaisen temppelin eli pagodin
luo. Oppaat kertovat meille buddhalaisuudesta. He uskovat sielunvaellukseen.
Jos ihminen tekee hyvää elämässään, se palkitaan hänelle seuraavassa elämässä,
johon hän saa hyvät eväät, mutta jos tekee pahaa, syntyy uudelleen alempiarvoisena
luontokappaleena kuten lehmänä, rottana tai vaikka torakkana. Nykyvietnamilaiset
arvelevat, että kaikkein ilkeimmät lurjukset syntyvät uudelleen poliitikkoina.
Minäkin olen luvannut seuraavassa elämässäni parantaa tapani ja ryhtyä syömään
salaattia, etenkin jos satun syntymään uudelleen kaniinina. Perehdymme
edesmenneiden keisarien palatseihin ja hautoihin. Palatsit eivät ihan pärjää
Pekingin kielletylle kaupungille ja ovat sotien jäljiltä huonommassa kunnossa,
sanovat Kiinassa käyneet.
Ti
25.02. Meripilven sola
Huen
ja Da Nangin välin ajamme maisemareittiä meren ja vuorten välissä. Pysähdymme
katselemaan maisemia Ocean Cloud Pass’iin, strategisesti tärkeän solan
korkeimmalle kohdalle. Lounasta syömme miljoonakaupunki Da Nangissa. Da Nangin
kohdalla on kuuluisa 30 km pitkä hiekkaranta China Beach. Saavumme suosittuun
lomakaupunkiin Hoi An’iin. Illalla teemme yhdessä kävelyretken vanhaan
kaupunkiin. Yleensä se on turistiruuhkien pilaama, mutta nyt koronavirus koituu
onneksemme, sillä kiinalaisten ja korealaisten aiheuttama tungos on poissa.
Kiinalaiset
muodostavat Vietnamin turisteista 60% ja korealaiset ovat toiseksi suurin
ryhmä.
Tämä
näkyy jatkossakin suosituissa kohteissa, joissa vierailemme.
Ke
26.02. Hoi An
Aamu
alkaa yhteisellä pyöräretkellä Hoi An’in ympäristössä. Sitten on vuorossa
souturetki ison pesuvadin muotoisilla pyöreillä veneillä. Alkuasukassoutaja
onnistuu pyydystämään likaisesta vedestä ravun, joka puolestaan onnistuu
iskemään saksensa sormiini, kun käsittelen sitä huolimattomasti. Sitten on
jokiristeily isommalla paatilla. Paikalliset kalastajat esittelevät meille
taitojaan. Saalis on heikko, muutamia särjen näköisiä pikkukaloja. Lounaan
jälkeen myös paikallinen vihannestarhuri esittelee meille työtapojaan.
Loppupäivä on vapaata.
To
27.02. Karataan yhdessä
Tänään
on ohjelmassa kokkikoulu, jossa opetellaan vietnamilaista ruoanlaittoa. Aihe ei
voisi vähempää kiinnostaa. Läheisillä vuorilla yli 1400m korkeudessa sijaitsee
huvipuisto Sun World, jonka vetonaulana on Golden Bridge. Arjakin on 70
ikävuodestaan huolimatta aina valmis seikkailuun, joten lintsaamme koulusta ja
karkaamme yhdessä vuorille. Paikalliselta retkenjärjestäjältä vuokraamme auton
ja kuljettajan; Ba Na -vuorten juurelle on matkaa 60km. Vuoren huipulle vie
köysirata, jolla matka kestää 20 minuuttia. Siinäkin näkee maisemia ja alla
olevaa viidakkoa. Kun pääsemme ylös, huippu on pilven sisällä, mutta pian pilvi
väistyy, aurinko tulee esiin ja näköalat ovat huikeat. Golden Bridge on
näköalaparveke, joka ei johda mistään minnekään. Siinä ovat erikoista
kullanväriset kaiteet ja betonista muovatut jättiläiskädet, jotka näyttävät
kannattelevan siltaa. Kiinalaisten ja korealaisten poissaolo näkyy täälläkin ja
36 $ pääsymaksu pitää alkuasukkaat loitolla. Paikka on käymisen arvoinen,
vaikka onkin keinotekoinen turistipyydys.
Pe
28.02. Can Tho
Jätämme
aamulla Hoi An’in ja suuntaamme bussilla kohti Da Nang’in lentokenttää.
Joudumme liikennepoliisin ratsiaan. Autosta ja papereista ei löydy puutteita,
mutta poliisi on lahjuksen tarpeessa ja kuskimme joutuu kaivamaan kuvettaan,
että ehditään ajoissa lennolle. Siirrymme vietnamilaisen lentoyhtiön Airbus
A320:lla Can Tho:n miljoonakaupunkiin Mekong-joen suistoon. Täällä on 33
astetta lämmintä, kun Pohjois-Vietnamissa oli välillä alle 20 astetta. Meillä
on taas uusi paikallisopas: Mr. Loi. Kävelemme katselemassa paria vanhaa
arvokasta kämppää ja majoitumme sitten hotelli West’iin.
La
29.02. Panna itsensä likoon
Mekong
on yksi maailman suurimmista joista. Suuntaamme isolla veneellä Mekongin
kelluville markkinoille. Ne on tarkoitettu lähinnä tukkumyyjille ja ostajille,
jotka kelluvat joella veneissään. Mekongin suisto muodostaa saarien ja
kanaalien labyrintin, ja siellä risteilemme tutustuen välillä paikallisten
työtapoihin. Meidät huijataan maistamaan pahamaineista käärmeviinaa.
Pahanmakuistakin on. Lounaalla saamme mm. elefantinkorvakalaa ja eksoottisia
hedelmiä.
Sitten
meidät vietiin rantaan, josta nuorten naisten piti soutaa meidät pikkuveneillä
tiettyä pienten vesiuomien reittiä. Ilmeisesti tämä retki oli aiemmilla
matkoilla tehty varhaisempaan kellonaikaan,
sillä
nyt laskuvesi yllätti, ja vesi reitillä kävi niin matalaksi, että veneet
alkoivat juuttua pohjaan. Minä, Arja ja Bukka autoimme parhaamme mukaan
soutajatyttöä meloen ja sauvoen, mutta sitten vene juuttui lopullisesti.
Riisuin kenkäni ja nousin veneestä sukkasillani kahlaamaan pohjamudassa ja
työntämään venettä. Muiden sauvoessa päästiin taas eteenpäin. Edessämme olevan
veneen soutajatyttö oli myös riisunut päällyshousunsa ja kenkänsä ja työnsi
venettä. Sitten kahlasi vastaamme jäntevä alkuasukasmies, löi kanssani
ylävitoset ja ryhtyi kaverinani työntämään. Nyt saimme tuota pikaa edellisen
veneen kiinni ja mies kahlasi auttamaan muita veneitä. Kohta matalin paikka oli
ohitettu ja vene liukui taas vedessä. Tiesin, että tästä valkoiset sukkani
eivät tästä toipuisi, heitin ne roskiin. Pian pääsimme taas isoon veneeseen ja
sitten bussin kyytiin. Kävimme katsomassa valtavan värikästä Cao Dai-lahkon
temppeliä. Heidän oppinsa on puuta heinää, mutta pidän heidän värienkäytöstään.
Anteeksi, että epäonnistuin toisten vakaumuksen kunnioittamisessa.
Illalla
saavuimme Saigoniin ja majoituimme Sonnet-hotelliin. Saigonin virallinen nimi
on Ho Chi Minh City, vastaavasti kuin Pietari oli pitkään Leningrad. Saigonissa
on 12 miljoonaa asukasta ja se on maan talouden keskus. Se on länsimaisempi
kuin Hanoi, jalkakäytävilläkin voi kävellä.
Su 01.03. Saigon
Aamulla
tutustumme tunneleihin, joita sissit kaivoivat Saigonin lähelle
sotilaskäyttöön. Länsimaalaisille ne ovat liian ahtaita. Muutamaa pientä pätkää
on avarrettu hieman turisteja varten, mutta niissäkin joutuu etenemään
kyykyssä. Maria, Eila, minä ja Arja uskaltaudumme kokeilemaan. Käymme Etelän
ilkeän diktaattorin Diem’in presidentinpalatsissa ja sitten sotamuseossa.
Sota
on ollut vahvasti esillä matkamme aikana, kaikkien paikallisoppaidemme isät
ovat olleet Vietkongin sotilaita, mikä on antanut lapsille etuoikeuden
opiskeluun.
Sodan historia on voittajien kirjoittama.
Amerikkalaisten Son My’n seudulla tappamille 504 siviilille on muistomerkki.
Heistä 347 surmattiin My Lain kylässä luutnantti Calleyn johdolla. Syylliset
joutuivat sotaoikeuteen, mutta vain luutnantti Calley tuomittiin. Hän sai
elinkautisen, mutta kärsi tuomiotaan vain muutaman vuoden. Hänen esimiehensä,
kapteeni Medina oli varsinainen mätämuna, mutta hänet vain erotettiin
armeijasta. Korkein arvio Vietnamin sodan siviiliuhreista on 2 miljoonaa,
suurin osa Etelä-Vietnamissa. Vietkongin murhaamille siviileille ei ole
muistomerkkiä, eikä julmuuksista ketään tiettävästi ole laitettu sotaoikeuteen.
Sen sijaan näimme näille vapaussankareille patsaita kaikkialla missä liikuimme.
Etelässä vapautetuista muutama miljoona onnistui pakenemaan ulkomaille, muut
pantiin leireille oppimaan, miten kiitollisia heidän tulisi olla ja miten hyvä
asia kommunismi on. Huono-oppisimmat saivat viettää leirillä kymmenenkin
vuotta.
Illalla
oli kiertomatkamme jäähyväisateria. Keräsimme Johannalle pienen kiitoslahjan ja
puheissa vaihdettiin molemmin puolin ansaittuja kehuja.
Ma 02.03. Saigon Skydeck
Kotiinlähtöpäivä.
Lento Suomeen lähtee vasta klo 19:15 illalla, koko päivän saamme viettää
Saigonissa omin nokkinemme. Suunnistamme Arjan kanssa Bitexco Tower-nimiselle
pilvenpiirtäjälle, jonka 49. kerroksessa on Skydeck-niminen näköalaparveke
turisteille. Siellä tapaamme Ailan ja Eilan, jotka olivat keksineet saman
kohteen. Kiinalaisten puuttumisen vuoksi täälläkin on hiljaista, henkilökuntaa
on enemmän kuin asiakkaita. Sää on aurinkoinen, joten kaupungin suuruus avautuu
esteettä silmiemme eteen.
Täältä
jatkamme lounaalle McDonalds’iin, missä alkaa toipuminen kolmen viikon
kevätrulladieetistä. Vietämme aikaa syöden jäätelöä puistossa ja kahvilla
Legend-kahvilassa.
Käymme
vielä suihkussa hotellilla, sitten Mr. Loi saattaa meidät lentokentälle.
Hän
pitää meille bussissa puheen, jossa uskoo Vietnamin parempaan tulevaisuuteen.
Haasteet ovat valtavat, vauraus tuo lisää autoja, kun liikennetilanne
ennestäänkin on katastrofaalinen. Sekä Hanoissa että Saigonissa on rakenteilla
metro, mutta paikalliset suhtautuvat skeptisesti sen mahdolliseen
valmistumiseen.
Ti 03.03. Pitkä yö
Teemme
taas välilaskun tutussa Dohassa ja olemme jo seuraavana aamuna Helsingissä.
Koska lennämme viisi aikavyöhykettä maapallon pyörimissuuntaan, kestää yö 17
tuntia.
Kuuman
ja aurinkoisen Saigonin muisto kantaa meitä taas jonkin aikaa täällä Suomen
syksyssä, joka maaliskuussa edelleen jatkuu.
Liite: Kuinka Mr. Chi’stä tuli
rikas mies
Mr.
Chi’n isoisä oli vuonna 1954 Dien Bien Phu’n taistelussa häviävällä eli
ranskalaisten puolella. Taistelu ratkaisi ranskalaisten Indokiinan sodan.
Vietnam jaettiin Geneven konferenssissa Etelä- ja Pohjois-Vietnamiin,
ranskalaiset lähtivät kotiin Ranskaan ja Mr. Chin isoisä pakeni henkensä
säilyttääkseen perheineen kohti Laosia. Sinne asti hän ei jaksanut, vaan jäi
Vietnamin vuoristoon Hmong-kansan keskuuteen ja muutti nimensäkin. Hmongit ovat yksi
Vietnamin 53 vähemmistökansallisuudesta. Hänen pojastaan tuli kunnon
kommunisti, joka taisteli Vietkongin joukoissa amerikkalaisia vastaan. Vaimonsa
hän tapasi Ho Chi Minh’in tien etappitukikohdassa, jossa tämä oli
sairaanhoitajattaren tehtävissä. Mr. Chi syntyi vuonna 1978 sisarusparven
nuorimpana, ja hmongin kieli oli hänen lapsuutensa kieli. Seitsemäntoistavuotiaana
hän näki Hanoissa Ho Chi Minh’in mausoleumilla kunniavartiostossa olevat
sotilaat valkoisissa uniformuissaan ja sanoi äidilleen: ”Tuohon joukkoon minä
haluan päästä”. Hänen äitinsä masensi hänet tylysti: ”Unohda koko juttu Chi,
sinä olet liian pätkä”. Chi oli kylänsä pisin poika 168 cm varrellaan, mutta
Ho’n mausoleumin vartijoiden tulee olla tasan 172 cm pitkiä ja kommunisteja
kolmannessa polvessa. Chi’n isä kylläkin halusi hänen ryhtyvän sotilasuralle,
mutta Chi sanoi ei. Isä siitä kovin hirmustui, sillä Vietnamin
kulttuurissa kun isä sanoo jotakin,
ainoa oikea vastaus on: ”Kyllä, isä” . Chi opiskeli Hanoissa ranskan kieltä
neljä vuotta, pääsi käymään Ranskassa Tolousen yliopistossa täydentämässä
opintojaan, ja pääsi sitten itse ranskan opettajaksi. Hänen isänsä oli nyt
kovin ylpeä pojastaan. Chi huomasi kuitenkin opettajan palkan kovin pieneksi,
otti lopputilin ja ryhtyi turistioppaaksi. Siitä isä taas suuttui, kun poika
luopui valtion virasta ja eläkkeestä, eikä puhunut pojalleen kolmeen
kuukauteen. Chi asui vuokrahuoneessa riisipellon laidassa. Pellon omistajalla
ei ollut poikaa työnsä jatkajaksi, kolme tytärtä vain, ja hän halusi myydä
peltonsa. Hän puhui Chi’lle, että tämän pitäisi ajatella tulevaisuuttaan ja
sijoittaa rahansa maahan. Chi oli onnistunut vuosien kuluessa säästämään
palkastaan 3000 dollaria, ja hän kysyi, saako sillä minkäänlaista maapalaa.
Pellon omistaja lupasi myydä sillä rahalla hänelle 120 neliömetriä veden
peittämää riisipeltoa. Chi pyysi näyttämään, missä hänen tonttinsa rajat
olisivat. Isäntä heitti pienen kiven tontin kulmalle ”Plums”; ja toiselle
kulmalle: ”Plums”, sanoi kivi. Tinkimisen jälkeen Chi sai 123 neliötä maata
2900 dollarilla, ja paperin, jossa myyjä todisti Chi’n maan omistajaksi. Chi
soitti innoissaan isälleen ja kertoi omistavansa nyt tontin Hanoissa. Oikeasti?
kysyi isä; nousi bussiin ja tuli katsomaan poikansa omistusta. Riisipellon nähdessään
hän läimäytti poikaansa korville ja sanoi: ”Tyhmä!” Sinua on petetty. Kaikki
viljelysmaa kuuluu kommunistipuolueelle, joka vuokraa sitä 12 vuoden jaksoissa
viljelijöille, eikä sille saa rakentaa taloa. Chi huomasi nyt rahansa
menetetyiksi, teki kahta kovemmin töitä ansaitakseen sitä uudestaan ja unohti
hyödyttömän tonttinsa.
Vuonna 2004 Chi oli kylässä vanhan
opiskelutoverinsa luona; myös tämän korkeassa virassa oleva isä oli paikalla.
Chi tuli kertoneeksi onnettomasta tonttikaupastaan. Toverin isä sanoi, että hän
voisi kenties auttaa asiassa. Chi ilahtui: Voisiko hän saada 2900 dollariaan
takaisin? ”Ei niin”, selitti isä. Riisipellolle ei tosin saa rakentaa, mutta
puutarhatontille saa. Jos pumppautat veden pois riisipellolta ja istutat siihen
muutaman hedelmäpuun, tontti onkin puutarha. Chi teki niin. Nyt isä sanoi, että
800 dollarilla rakennusoikeus voisi järjestyä. Rahaa hän ei halua itselleen
vaan esimiehelleen lahjukseksi. Chi maksoi 800 dollaria, ja eräänä päivänä
tontille ilmestyivät maanmittarit, jotka työnsä tehtyään ojensivat Chille
vaaleanpunaisen paperin, jossa todistettin, että tontti on rakennuskelpoinen.
Vuonna 2005 Chi tapasi elämänsä suuren rakkauden, tulevan puolisonsa. Tytön
vanhemmat eivät aluksi Chitä kovin arvostaneet; maalaispoika, jolla ei ollut
varmaa ammattia. Nyt Chi alkoi saada ostotarjouksia tontistaan. Niitä tuli
useita, tarjottiin 12000 $. Chi kysyi kaverinsa isältä, mistä mahtoi olla
kysymys. Tämä selvitti asiaa, ja kävi ilmi, että korealaiset olivat aikeissa
rakentaa ison ostoskeskuksen tuolle alueelle. Niinpä Chi ei pitänyt myynnillä
kiirettä, mutta myi myöhemmin 70 neliötä tontistaan 17000 dollarilla. Chi ja
puolisonsa laskivat pitkään rahakasaa, joka dongeina oli vaikuttava: useita
satoja miljoonia. Niillä rahoilla Chi rakensi jäljelle jääneelle tontilleen
niin ison talon kuin mahtui ja viisi kerrosta. Rakentaminen maksoi 23000 $.
Puuttuvat 6000 $ hän lainasi kaveriltaan; vietnamilaiset eivät mielellään asioi
pankin kanssa. Chi kutsui vanhempansa vuorilta taloon asumaan. He tulivatkin ja
saivat käyttöönsä 2. kerroksen. Tosin he puolen vuoden kuluttua muuttivat
takaisin vuorille Chin veljen luo. He eivät oikein viihtyneet kaupungissa ja
isän piipun pahanhajuinen savu levisi talossa kerroksesta toiseen. Jotain
sanomista lienee isän ja pojan välille taas syntynyt, sillä Chi uhkasi
tuhkauttaa isänsä, kunhan tämä kuolee. Ajatus oli isälle kauhistus, sillä
pohjoisvietnamilaisen perinteen mukaan vainajan miespuolisten jälkeläisten
tulee tasan kolmen vuoden kuluttua kuolemasta kaivaa keskiyöllä arkku ylös,
puhdistaa vainajan luut ennen aamunkoittoa ja haudata ne uudestaan metrin
syvyyteen pienemmässä laatikossa. Jos joku luu tässä häviää tai rikkoutuu,
syntyy vainaja seuraavassa elämässään rampana. Isä mietti aidolla kauhulla,
miten tuhkatulle vainajalle käy seuraavassa elämässä.
Sittemmin
Chi on menestynyt hyvin elämässään, rakennuslaina on maksettu ajat sitten pois.
Talon arvokin on kymmenkertainen rakennuskustannuksiin nähden. Hän asuu
talossaan vaimonsa ja kahden lahjakkaan lapsensa kanssa. Hänellä on punainen
auto ja kolme valkoista skootteria, sijoitusasunto ja sijoitusmielessä ostettua
maata, jolle hän on istuttanut kumipuita.
Mitä
me tästä opimme? -Korruptio on hyvä asia, ainakin Mr. Chi’n kannalta.
Jälkikirjoitus:
Vietnamin
parlamentilla ei ole juurikaan merkitystä, kaikki valta on
kommunistipuolueella. Silti vaaleissa äänestysprosentti on sata, vaikka kaikki
ehdokkaat ovat kommunistipuolueen asettamia. Viime vaalien aikaan Mr. Chi oli
työmatkalla opastamassa turisteja, eikä ollut ajatellut äänestää. Vaalipäivänä
klo 17 ilmestyi hänen talonsa ovelle kaksi poliisia ja vaalivirkailija. Hänen
vaimonsa meni avaamaan. Virkailija sanoi, että tiedossa on, että vaimo on
äänestänyt jo aamupäivällä, mutta ukonkin tarttee äänestää. Vaimo selitti, että
ei onnistu, mies on työmatkalla. Poliisit vaativat, että äänestää täytyy,
soittakaa sille. Vaimo soitti Mr. Chille ja selitti tilanteen. Chi sanoi, että
valitse sieltä listalta vaikka nuorin ehdokas ja äänestä hänen puolestaan sitä.
Näin tapahtui ja Chin ääni kirjattiin. Kyseinen ehdokas tuli valituksi.
Kommentit
Lähetä kommentti