Uuden Seelannin kiertomatka 2015
Uuden Seelannin kiertomatka 2015
To 05.02. – Pe 06.02. Lähteminen
Tanskalaistaustaisen Albatros-matkatoimiston järjestämä Uuden Seelannin kiertomatka vastasi toiveitamme . Nyt oli aika lähteä, kun eläkkeellä on aikaa ja terveys on vielä hyvä, niin että jaksaa.
Uusi Seelanti on outo ja kiehtova paikka. Asukkaita on hieman vähemmän kuin Suomessa, mutta lampaita on 40 miljoonaa . Sää kesällä muistuttaa paljon Suomen kesäsäätä. Talvisin vuoriseuduilla on hyvät hiihtomahdollisuudet. Matkamme ajankohta vastaa siellä elokuun alkua Suomessa. Matkailu Uuteen Seelantiin on lisääntynyt räjähdysmäisesti, kun ihmiset haluavat nähdä elokuvien ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Hobitti” kuvauspaikkoja.
Uusi Seelanti on vastakkaisella puolella maapalloa, kauempana kuin mikään muu maa Suomesta katsottuna. Maan liikenne on vasemmanpuoleinen, sähköpistorasiat outoja , aurinko on keskipäivällä pohjoisessa, Amerikka sijaitsee idässä eikä tähtitaivaskaan näytä tutulta.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapasimme matkatoverimme ja Albatrossin edustajan.
Hän ei lähtenyt mukaamme, vaan Albatros luotti, että tokihan me tuommoisen matkan osaamme
itsekin mennä, ja varsinainen oppaamme odottaisi meitä Aucklandissa.
Ryhmäämme kuului 29 henkeä. He olivat viimeisen päälle kokeneita maailmanmatkaajia, jotka olivat käyneet kaikissa muissa paikoissa paitsi Uudessa Seelannissa. Useimmat olivat meidän ikäisiämme; kolme matkusti yksin, muilla oli huonekaverina puoliso tai tytär tai muu ystävä.
Erikoinen sattuma oli , ettei yhtään tupakoitsijaa ollut joukossa.
Menomatka kestäisi 35 tuntia. Ensimmäinen välietappi oli Lontoo, jonne lensimme Finnairilla. Lontoon Heathrow’sta Qantas-yhtiön Airbus A380 –kone lennättäisi meidät Australian Sydney’hin tehden Dubaissa tankkausvälilaskun. Kyseinen konetyyppi on maailman suurin lentokone.
Matkustamossa on kahdessa kerroksessa kymmenen istuinta rinnakkain , ja matkustajia mahtuu jopa 850. Neljä Rolls Roycen Trent-suihkumoottoria nostivat jättiläisen taivaalle.
Lähtö tapahtui Lontoosta torstai-iltana ja Sydney’hin laskeuduttiin aamulla . Kyseessä ei tosin
ollut perjantai- vaan lauantai-aamu. Etenkin naiset käyttivät viisaasti matkalla lentosukkia; monilla miehillä oli vaikeuksia saada kenkiä mahtumaan turvonneisiin jalkoihinsa.
Sydneystä oli vielä parin tuhannen kilometrin lento Uuden Seelannin suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin. Uuden Seelannin aika on Lontoon aikaa edellä 13 tuntia, koska siellä on nyt kesäaika.
La 07.02. Auckland
Pohjoissaarella sijaitsevassa Aucklandissa on 1,5 miljoonaa asukasta eli kolmasosa maan asukasluvusta, mutta pääkaupunki se ei ole. Tämä ”Purjeiden kaupunki” sijaitsee Tasmanian meren ja Tyynen valtameren välisellä kannaksella. Aucklandin lentoasemalla oli meitä vastassa oppaamme Sirpa Jukarainen ja bussikuskimme Mike. Yhden matkustajan matkalaukku oli hävinnyt , ja asian selvittely viivytti etenemistämme. Aurinko kuitenkin paistoi.
Majoituttuamme hotelliin Aucklandin keskustassa minä ja Arja ehdimme vielä läheiseen Sky Tower
-näkötorniin katsomaan maisemia. Tornin näköalatasanteella oli lasilattia 186 metrin korkeudella . Uusiseelantilaiset ovat huolellisesti rakentaneet sen hieman korkeammaksi kuin Sydneyn vastaava torni. Uusi Seelanti ja Australia ovat rakkaita vihollisia kuten Suomi ja Ruotsi tai Pori ja Rauma ja niin edelleen.
Su 08.02. Tauranga
Aamu valkeni pilvisenä. Vuorossa oli kiertoajelu Aucklandissa. Kaupungin alueella on 63 sammunutta tulivuorta, ja niistä yhdelle Mount Eden’ille kiipesimme katsomaan maisemia.
Sitten bussimme suuntasi kohti Taurangan satamakaupunkia Bay of Plenty’n rannalla.
Aurinko paistoi taas ja uimarannalla oli sunnuntaista johtuen paljon väkeä.
Minä ja Arja kävimme uimassa, mutta vesi oli aika kylmää. Olemme tottuneet siihen, että jos rannalla kasvaa palmuja, vesi on lämpimämpää. Illalla saavuimme Whakataneen, jossa viettäisimme kaksi yötä. Kävimme Arjan kanssa iltakävelyllä meren rannalla.
Whakatane on se paikka, jossa ensimmäiset Uuden Seelannin alkuasukkaat maorit tarujen mukaan astuivat maihin.
Ma 09.02. White Island
Löytöretkeilijä James Cook ei koskaan käynyt White Island’illa , mutta aina kun hän purjehti saaren ohi, se oli valkoisen pilven peitossa, siitä nimi. Tämä pieni tulivuorisaari sijaitsee Whakatanen edustalla 49 km päässä rannasta. Retki sinne on lisämaksullinen, 199 dollaria / nenä.
Venematka sinne kesti puolitoista tuntia. Perillä meille jaettiin kypärä ja kaasunaamari.
Arvelin niiden olevan joutavaa hössötystä, ja muiden laittaessa kypärän kiltisti päähän ja harjoitellessa kaasunaamarin käyttöä minä sijoitin ne reppuuni. Jonkin ajan kuluttua alkuasukasopas huomasi sen ja kiukkuisena teki minulle kurinpalautuksen. Kypärä päähän, sääntöjä on noudatettava. Tämä tulivuori ei ole sammunut vaan hyvinkin toimiva, ja puskee sen verran sakeasti rikkihöyryjä, jotka kirvelevät silmiä ja yskittävät, että jouduin kiireesti kaivamaan kaasunaamarin repusta. Se valkoinen pilvi koostuu juuri rikkihöyryistä.
Kraatterin pohjalla on lampi jotain vihreää selvästikin kuumaa nestettä.
Aikoinaan tulivuorisaarelle yritettiin perustaa kaivosta ja tehdasta, mutta rikkihöyryt tuhosivat betonin ja ruostuttivat metallin, ja tulivuori tappoi työntekijät viimeiseen mieheen.
Kerran laivan tullessa saarelle elossa tavattiin ainoastaan kissa.
Paluumatkalla tavattiin useiden kymmenien delfiinien parvi. Veneen kapteeni jäi ajelemaan kahdeksikkoa niiden luo ja delfiinit leikkivät pinnassa.
Illalla oli vielä maorialkuasukkaiden järjestämää ohjelmaa.
He esittelivät erikoisia esineitään ja tapojaan ja pyhiä paikkojaan, ja valmistivat maahan haudattujen kuumien kivien päällä rosvopaistin tapaista liharuokaa.
Musiikkia ja tanssiakin he esittivät.
Poistuessamme henkilökunta asettui riviin ja meidän piti hieroa neniä vastakkain heistä jokaisen kanssa.
Ti 10.02. Vulkaaninen ihmemaa
Whakatanesta ajoimme Rotoruaan, joka on turistikeskus saman nimisen järven rannalla ja keskellä kuumia rikkilähteitä. Siellä maalämpö saa vähän erilaisen merkityksen kuin Suomessa, ja sitä käytetäänkin energiatuotantoon.
Jatkoimme matkaa Waiotapu-nimiseen paikkaan, jossa on varsinainen luonnon muodostama vulkaaninen huvipuisto. Ensin mentiin katsomaan geysir’iä eli kuumaa suihkulähdettä , jonka tiedettiin purkautuvan joka päivä klo 10:15. Pilvinen päivä kääntyi sateiseksi kun odottelimme purkausta, ja sadetakin matkalaukkuun unohtanut Arja kastui. Geysir ei oikeastaan luonnostaan olisi noin täsmällinen, vaan se saadaan ärsytettyä purkautumaan kaatamalla siihen hieman pesuainetta.
Pieni vilppi on aina paikallaan, sanoi painin olympiavoittaja Pertti Ukkolakin.
Sitten teimme muutaman kilometrin kävelykierroksen ihmetellen maassa olevia kraattereita ja eri värisiä kuumia lammikoita. Niillä oli nimiäkin: Paholaisen mustepullo , Helvetin kraatteri, Samppanja-allas …
Huvipuiston kaupasta Arja osti neljällä dollarilla sadeviitan. Sitä ei koskaan otettu pois pakkauksesta, sillä se osoittautui taikaviitaksi.
Sade lakkasi , ja loppuloman ajan reitillemme sadetta ennustavat säätiedotukset joutuivat kerran toisensa jälkeen häpeään. Pilvet haihtuivat edestämme ja aurinkoiset päivät seurasivat toistaan.
Pian pysähdyimme katsomaan ja kuvaamaan Huka-nimistä vesiputousta, joka muistutti Imatrankoskea. Sitten tulimme Taupo-järvelle ja saman nimiseen kaupunkiin. Taupo on Uuden Seelannin suurin järvi.
Sitten tullaankin jo Tongariron kansallispuistoon. Lähellä tietä on yhden neliökilometrin kokoinen Rotopounamu –järvi , jonne tekisimme kävelyretken. Sirpa-opas antoi puolitoista tuntia aikaa ja päästi meidät omaan tahtiimme polulle, jonka hän uskoi johtavan suoraan järven rantaan; ei mitään mahdollisuutta eksyä. Polku alkaa vajaan kilometrin ylämäellä , ja Sirpa ristii mielessään minut ja Arjan vuoristokauriiksi katsoessaan meidän katoavan tuota pikaa horisonttiin.
Mäen päällä tulemme polun risteykseen, järveä ei näy ja ymmärrämme, että polku ei johda rantaan vaan kiertää järven ympäri. Emme tiedä muista , mutta minä ja Arja ehtisimme annetussa ajassa helposti kiertää järven, ja lähdemmekin matkaan. Järven takana on täydellinen hiekkaranta, aurinko paistaa ja vesi on lämmintä. Uskon ehtiväni käydä uimassa , ennen kuin muut mahdolliset järven kiertäjät saapuisivat paikalle. Joudun kuitenkin kahlaamaan kauas päästäkseni uimasyvyydelle ja
olen vasta nousemassa alasti järvestä, kun matkakumppanimme Irma pyyhältää paikalle.
Hän on sosiaalinen eikä mikään mielensäpahoittaja, eikä pahastu nytkään.
Ehdin verhoutua ennen seuraavien tuloa.
Illalla majoitumme hotelliin Tongariron kansallispuistoon suurten tulivuorten maisemaan.
Hotellin johtaja on tuskin eläissään nähnyt montaa suomalaista, ja vetää nyt Suomen lipun salkoon kolmenkymmenen suomalaisvieraan kunniaksi. Ihmettelemme, mistä hän sen Suomen lipun sai.
Ke 11.02. Tongariro
Teemme koko porukalla aamukävelyn hotellilta ylämäkeen, nousua kertyy yli sata metriä.
Hotelli on 1142 metrin korkeudella merenpinnasta.
Kuskimme Mike oli käynyt Tongarirossa jo kolme kertaa tänä kesänä, ja joka kerta oli satanut lunta. Meillekin oli ennustettu sadetta, mutta nyt aurinko paistaa ja on lämmintä.
Tänään ajamme kuusi tuntia saaren eteläpäähän Wellingtoniin, joka on Uuden Seelannin pääkaupunki. Asukkaita siellä on ”vain” vajaat 200 000. Aurinkoinen sää jatkuu. Wellingtonissa tuulee melkein aina kovaa, mutta nyt on tyyntä. Käymme katsomassa maisemia Victorian mäellä, jonka korkeus on 196 m.
Majoitumme ahtaaseen hotellihuoneeseen aivan kaupungin keskustaan.
Meille on kerrottu, että Wellingtonissa tapahtuu maanjäristyksiä keskimäärin joka toinen sekunti.
Melkein kaikki ovat niin pieniä, ettei niitä huomaa, mutta joka paikassa on kyllä toimintaohjeita ison maanjäristyksen varalta. Itse olen ajatellut livahtaa kylpyammeeseen rakennuksen sortuessa.
Kurkistan kylpyhuoneeseemme. Siellä ei ole ammetta. Olen pulassa.
Porukassamme Anja osoittautuu Arjan sisaren entiseksi esimieheksi ja lähettää tälle terveisiä.
To 12.02. Wellington
Lähdemme bussilla kaupunkikierrokselle. Kaupunki on merellinen, mutta myös mäkinen. Bussi jättää meidät vaijerivaunun ala-asemalle. Vaijerivaunu nousee sitten kiskoja pitkin jyrkkää rinnettä mäelle. Kävelemme sieltä alamäkeen läpi kasvitieteellisen puutarhan alhaalla odottavaan ruusutarhaan. Parlamenttitalo on kaupungin tunnusomainen rakennus, katselemme sitä ulkoa päin. Kirkot ovat Uudessa Seelannissa harvassa. Väki ei ole kovin uskonnollista; alle puolet on kristittyjä,
kolmasosa ei tunnusta mitään uskontoa.
Loppupäiväksi hajaannumme katselemaan kaupunkia omaan tahtiin. Minä ja Arja vierailemme
Te Papa – museossa , joka esittelee maorien historiaa. Museon aulaa tosin hallitsee Taru Sormusten Herrasta –kirjoista tuttu isokokoinen örkki-soturi. Käymme myös City Galleryssä arvellen sitä taidemuseoksi, mutta se tuottaa pettymyksen.
Ajattelemme ostaa illaksi hotellihuoneeseen kotimaisia kiivi-hedelmiä, mutta jätämme koko jutun kun huomaamme, että ne on tuotu Italiasta.
Pe 13.02. Eteläsaarelle
Tänään on aika siirtyä Cookin salmen yli Uuden Seelannin eteläsaarelle. Kuskimme Mike jää
Pohjoissaarelle kohtuullisten juomarahojen kera ja pääsee pitkästä aikaa nukkumaan omaan sänkyynsä. Salmi ylitetään lautalla, joka on lähes ruotsinlaivan kokoinen. Ennustetut sateet väistyvät ja saamme tehdä yhden maailman kauneimmista merimatkoista aurinkoisessa säässä.
Matka Wellingtonista Eteläsaaren Pictoniin on 92 km ja kestää kolme tuntia.
Sieltä jatkamme uuden bussikuskimme Daven kyydissä kohti itärannikon Kaikouraa.
Ajaessamme meren rantaa näemme kymmenittäin turkishylkeitä. Vanhat yksilöt löhöilevät kivien päällä, poikaset leikkivät.
Illalla Kaikourassa minä ja Arja halusimme taas patikoida. Patikkapolku lähtee Point Kean –nimisestä paikasta 5 km päästä hotellistamme. Kylässä ei ollut taksia, mutta paikallinen pikkubussiyrittäjä suostui viemään meidät polun alkupäähän . Sovimme hänen kanssaan myös paluukuljetuksesta. Teimme 7 km:n lenkin erittäin hyvin hoidetulla polulla, josta oli komeat näkymät meren rantaan.
La 14.02. Tekapo –järvi
Kaikourassa piti olla aamulla valaiden ja albatrossien katseluretkiä , mutta ne peruuntuivat liian kovan tuulen takia. Kymmeneltä lähdimme matkaan kohti Tekapo-järveä. Sää oli kolea ja pilvinen.
Arjan olkapää oli kipeä, mutta Anja paransi sen healing-käsittelyllä bussimatkan aikana, vaikka Arja ei etukäteen tippaakaan uskonut sellaisesta voivan olla apua.
Ajoimme kautta Canterburyn tasangon . Näimme lukemattomia lampaita. Yritinhän minä kyllä laskea niitä, mutta siitä ei tullut mitään, kun nukahdin aina heti kättelyssä.
Oppaamme Sirpa kertoi Maorien keskinäisistä taisteluista näillä seuduilla 1800-luvulla .
Jollain pissatauolla katselin taukopaikan myymälässä huoneentaulua, johon oli koottu Murphyn lain pykälät. Luin sen läpi katsoakseni, olisiko niissä jotain uutta. Yksi oli minulle uusi: ”Älä pelehdi rouva Murphyn kanssa”.
Päivän kohokohta oli saapuminen Tekapo –järvelle. Olimme yrittäneet ehtiä rannalla olevalle Hyvän Paimenen kirkolle ennen sen sulkemista klo 17, mutta emme aivan onnistuneet.
Kirkko toisaalta näytti aika rupuiselta, enkä ymmärtänyt, miksi joku haluaisi käydä sen sisällä.
Järvi sen sijaan oli hieno ilta-auringossa. Sen vesi oli vaalean turkoosinväristä.
Taustan muodostivat kuivuuden kellastamat kukkulat ja tummanvihreä metsä, taempana harmaat vuoret ja sininen taivas. Kirkossa ei ollut alttaritaulua , vaan sen tilalla oli iso ikkuna järvelle päin.
Yöksi majoituimme Twizel –nimiseen pikkukaupunkiin McKenzien piirikunnassa.
Koko piirikunta oli saanut nimensä James McKenzie –nimisen lammasvarkaan mukaan.
Su 15.02. Arrowtown
Aamulla ajettiin Mt Cookin kansallispuistoon. Mount Cook on Uuden Seelannin korkein vuori,
3734 metriä. Nyt pilvet olivat alhaalla , eikä vuoria näkynyt.
Ajettiin sitten kohti Queenstown’ia . Lindisin solassa aurinko alkoi taas paistaa ja maisemat olivat mahtavat. Pysähdyttiin katsomaan benji-hyppääjiä Kawarau-joen vanhalla sillalla.
Seuraava etappi oli vanha kullankaivajien kaupunki Arrowtown.
Siellä oli kullankaivuun museo. Museossa oli myös vanha koululuokka liitutauluineen. Kirjoitin taululle sanan ”Ilomantsi”. Kukaan ei uskalla pyyhkiä sitä pois, koska ei tiedetä, mitä se tarkoittaa. Ja jos Arrowtowniin tulee joskus joku ilomantsilainen, hän menettää mielenrauhansa lopullisesti.
”Kuinka he tiesivät, että minä olen tulossa ?”
Iltapäivällä saavuimme Queenstowniin, jossa tulisimme viettämään kolme seuraavaa yötä.
Queenstown on uusiseelantilaisten kesäkaupunki suuren Wakatipu –järven rannalla.
Siellä on valtavasti erilaisia aktiviteettivaihtoehtoja . Nyt huippukaudella se oli täynnä turisteja.
Ihmiset viihtyivät uimarannalla, tunnelma oli iloinen. Ihmettelimme puistossa jättipaksuja puita, ilmeisesti Kaliforniasta tuotuja punapuita. Tätä lajia ovat maapallon suurimmat elolliset olennot.
Ma 16.02. Millford Sound
Aamulla oli aikainen lähtö klo 7:15 . Meillä oli varattuna vuonoristeily Millford Sound’illa .
Ajoimme kiertäen Wakatipu-järven rantoja. Nouseva aurinko väritti Remarkable Mountains –vuorten huippuja, mutta laaksot olivat vielä usvan peitossa. Ajomatka Uuden Seelannin eteläisten alppien välistä oli maisemiltaan unohtumaton, 280 km yhteen suuntaan. Risteily Millford Sound –vuonolla oli mahtava. Joku Norjassa käynyt sanoi, että ovathan Norjankin vuonot kivoja, mutta kalpenevat tämän rinnalla. Aamulla lähdettäessä Sirpa sanoi, että määränpäähän oli ennustettu sadetta, mutta luotimme Arjan taikaviittaan, ja sää olikin lämmin ja aurinkoinen. Se oli kuulemma vasta kolmas aurinkoinen päivä täällä tänä vuonna, eikä Sirpakaan ollut eläissään nähnyt täällä sateetonta päivää. Eteläsaaren länsirannikolla vuotuinen sademäärä on 6 metriä, paitsi jos sattuu sateinen vuosi, jolloin se on 7,5 metriä.
Ti 17.02. Queenstown
Kokonainen vapaapäivä Queenstownissa: jokainen sai tehdä, mitä halusi.
Minä ja Arja ajoimme gondolihissillä 600 metriä ylämäkeen, ja aloimme sieltä patikoinnin kohti kaupungin takana kohoavaa 1748 m korkeaa Ben Lomond –vuorta. Kävelimme kaksi ja puoli tuntia ylämäkeen. Loppumatkasta vuori näytti korkeammalta ja jyrkemmältä kuin kaukaa. Oli kuin torniin olisi kiivennyt, vähän väliä piti pysähtyä levähtämään. Muut kiipeäjät olivat enimmäkseen parikymppisiä nuoria; vain japanilaisten porukassa oli muita vanhuksia.
Lähellä huippua näimme uljaan elukan. Himalajalta tänne istutettu vuorivuohi tari oli ottanut seudun reviirikseen ja mäkätti paheksuen sinne tunkeville turisteille. Se ei kuitenkaan tullut niin lähelle, että olisi kannattanut yrittää valokuvausta.
Huippu on lähiseudun korkein, ja sinne päästyä maisemat olivat sangen palkitsevia.
Paluumatka sujui nopeammin, vaikka jalkoja joutui jännittämään jyrkässä rinteessä paikoitellen olleen irtosoran takia.
Myöhemmin iltapäivällä Arja pesi pyykkiä ja kirjoitettiin postikortteja.
Irma ja Kaija järkyttivät liitovarjohyppyjen järjestäjiä ilmoittautumalla halukkaiksi hyppäämään ja maksamalla osallistumismaksun. Hyppyä ei lopulta voitu toteuttaa epäedullisten tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta hatunnoston arvoinen rohkeuden osoitus 65-vuotiailta rouvilta.
Neljän hengen porukka ajoi gondolihissillä yläasemalle ja patikoi sieltä alas kylään.
Yksi pariskunta kävi pelaamassa golfia. Maija-Liisa ajoi alamäkiautolla gondolihissin yläaseman luona olevalla radalla.
Ke 18.02. Fox Glacier
Lähtö Queenstownista oli klo 8 , sää oli taas aurinkoinen. Ajettiin Hawea- ja Wanaka-järvien ohi. Mahtavat maisemat jatkuivat Ahuriri- ja Mount Aspiring –kansallispuistojen läpi ajettaessa. Haast’in solassa pysähdyttiin katsomaan, kuinka Thunder Creek ryöppysi 28 metriä korkeana vesiputouksena Haast-jokeen. Sitten saavuttiin Tasmanian meren rantaan. Sieltä otettiin bussin kyytiin hollantilainen polkupyöräilijä, jonka polvi oli kipeytynyt.
Iltapäivällä saavuttiin Fox Glacier’in kylään, ja käytiin katsomassa saman nimistä jäätikköä. Siitä nähtiin likainen alaosa, jota kasvihuoneilmiö huolestuttavasti sulatti. Hotelli oli selvästi huonompi kuin muut majoituspaikkamme ja retkeläisten naisväki sitä kovin moitiskeli.
To 19.02. Sademetsä ja jäätikkö
Aamupäivällä käytiin koko porukalla tekemässä Mathison –järven ympärikävely: 4,4 km.
Järvestä saattaa kauniilla säällä heijastua Uuden Seelannin korkein vuorenhuippu Mount Cook.
Tällä kertaa pinnasta heijastuivat vain sadepisarat. Tämä oli ainoa kerta , kun Arjan sadeviitan taika vuoti. Kylän info-putiikin olisi pitänyt auttaa matkailijoita, mutta kun kysyimme patikointimahdollisuuksia, naisvirkailijaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, ja saamamme kartta oli kelvoton. Minä ja Arja läksimme kuitenkin kävelemään karttaan merkittyä reilun kilometrin polkua. Sen takaa löytyi lisää erinomaisesti hoidettuja kävelyreittejä, joita ei ollut kartassa.
Kuljimme läpi vaikuttavan sademetsän, riippusiltaa kuohuvan joen yli ja kiipesimme näköalapaikalle, josta Fox Glacierin jäätikkö näkyi kokonaisuudessaan taustanaan Uuden Seelannin toiseksi korkein vuori Mount Tasman. Aurinkokin paistoi taas. Päivälle kertyikin kävelyä noin 15 km. Olimme ilmoittautuneet myös järjestetylle jäätikkökävelylle, mutta se oli buukattu täyteen , emmekä sinne päässeet. Illan pimettyä kävimme vielä Sirpan johdolla sademetsässä ihmettelemässä kiiltomatoja.
Pe 20.02. Christchurch
Aamu on aurinkoinen. Mount Cookin metsästys saa onnellisen lopun, kun käymme Mathison –järven parkkipaikalla ihailemassa ja valokuvaamassa sitä. Ajamme pitkin Tasmanian meren rantaa. Ohitamme kiireesti Hari Hari –nimisen paikan. Pysähdymme huuhtomaan kultaa Ross-nimiseen paikkaan, jossa on aikoinaan oikeasti huuhdottu kultaa. Jokainen turisti sai soralla täytetyn vaskoolin, johon oli istutettu muutama hengetön kultahippu. Hokitika –nimisessä paikassa Arja onnistuu ostaman neulepaidan kotimiehelle tuliaisiksi. Käännymme sisämaahan ajaaksemme saaren poikki Arthur’s Pass –nimisen solan kautta. Siellä nautimme maisemien lisäksi suklaakakkua ja kuohuviiniä erään matkalaisen 65-vuotispäivän kunniaksi. Illalla saavumme Tyynen valtameren rantaan Eteläsaaren suurimpaan kaupunkiin Christchurch’iin. Sen keskustan jälleenrakennus on edelleen vaiheessa vuonna 2011 sattuneen tuhoisan maanjäristyksen jäljiltä. Kuskimme Dave on täältä kotoisin ja hänenkin kotinsa tuhoutui järistyksessä.
La 21.02. Australiaan
Herätys on klo 3:30 . Hotellin pihalla katselemme tähtitaivaalla loistavaa Etelän ristiä.
Emme ole heränneet katsomaan tähtiä, vaan siirrymme bussilla lentokentälle Sydney’n aamulentoa varten. Sirpan arvion mukaan olemme tähän mennessä ajaneet bussilla 3725 km.
Sydneyssä on lämmintä mutta pilvistä. Teemme Sirpan johdolla tutustumiskävelyn hotellin lähiseudulle. Arja on jättänyt taikaviitan pois repustaan ja sade kastelee meidät. Illemmalla teemme Arjan kanssa kierroksen huvittelualueeksi muutetussa vanhassa Darlingin satamassa ja käymme Sealife-akvaariotalossa katsomassa isoja ja outoja merieläimiä. Aurinko paistaa taas.
Su 22.02. Sydney
Aamulla lähdemme kiertoajelulle klo 8:30 . Ajamme yli Harbour Bridgen, joka on kaupungin ikoni oopperatalon ohella. Tutustumme kuuluisaan Bondi Beach –rantaan.
Olen sitä mieltä, että jos tulee näin pitkän matkan uimarannalle , tarttee uida kanssa.
Vesi on lämmintä, mutta Tyynen meren aallot ovat isoja, ja on vaikeaa päästä kahlaamaan uimasyvyydelle. Ehdin uida muutaman vedon, kunnes muita suurempi aalto tulee. Se nostaa minut jalat kohti taivasta ja junttaa pää edellä pohjaan. Vielä illallakin tyhjennän hiekkaa korvista ja suolavettä poskionteloista.
Meillä on opastettu tutustumiskierros Oopperatalon sisätiloihin. Se on oikeastaan monitoimitalo, viidestä konserttisalista oopperalle on varattu toiseksi isoin. Ulkoa talo on päällystetty yli miljoonalla keraamisella laatalla, jotka on käsitelty likaa hylkiviksi. Niinpä taloa ei tarvitse koskaan pestä, vaan seuraava rankkasade hoitaa homman. Samaan perustuu perheemme auton puhdistus.
Sitten meille on varattu kahden tunnin risteily kaupungin monihaaraisella satamalahdella. Aurinko paistaa, ja näemme Harbour Bridgen ja kaupungin silhuetin uudesta näkökulmasta.
Nyt on kiinalaisten uusi vuosi , ja huomattava osa heistä on matkustanut Sydney’hin juhlimaan sitä.
Illalla asetumme hyvissä ajoin kadun varteen , ja seuraamme siinä tunnin kestävää juhlaparaatin ohimarssia.
Ma 23.02. Kotiinlähtö
Luovutamme hotellihuoneen pois aamiaisen jälkeen. Minä ja Arja lähdemme kaupungille.
Kävelemme kasvitieteelliseen puutarhaan. Istuskelemme lähellä rantaa ja oopperataloa , katselemme ihmisiä ja nautimme auringosta. Kokoonnumme vielä hotellille, jossa oppaallemme Sirpalle luovutetaan lähtiäislahja. Hänelle pidetään puhe ja runokin lausutaan. Puheen pitäjä on tottunut työssään puhumaan myönteisessä valossa leivättömän pöydän ääreen joutuneista asiakkaistaan, ja nyt hänen tehtävänsä on helpompi. Sirpa on osannut asiansa ja käyttänyt vähäisen vapaa-aikansa lisätietojen kaivamiseen netistä. Vielä parempi on ollut hänen asenteensa , ja hän on ollut aina valmis tukemaan täysillä porukkaansa.
Runoilijan mieleen oli erityisesti jäänyt Sirpan ohimennen porukasta käyttämä ilmaisu ”Ryhmä Rämä” . Sillä hän ei lainkaan viitannut ikääntyneen joukkionsa mahdolliseen raihnaisuuteen.
Lentokentällä asiat eivät sujuneet onnellisten tähtien alla. Albatros oli laatinut kuolemaa halveksivan paluuaikataulun, jossa oli jätetty reilu tunti koneen vaihtoaikaa Lontoon Heathrow’ssa.
Heathrow’ssa käyneen pitäisi ymmärtää, että sellaisen onnistuminen vaatisi kosolti onnea.
Ehdoton edellytys on , että Sydneystä saadaan valmiiksi maihinnousukortit Finnairin koneelle Lontooseen, mutta aluksi näyttää, ettei niitä saada, ja se onnistuu vasta kovan riitelyn jälkeen.
Lisäksi kone pääsee lähtemään yli puoli tuntia myöhässä.
Vielä on toivoa , mutta toivo kuolee, kun Dubain lennonjohto määrää meidät kiertelemään ilmassa puoli tuntia ennen lupaa välilaskulle. Kolmen ”sakkokierroksen” jälkeen koneen kapteeni , joka oli haaveillut aikataulun kiinni ottamisesta, varmaan tietää, miltä Kaisa Mäkäräisestä tuntuu.
Ti 24.02. Pitkä yö
Lähdimme Sydneystä illalla ja laskeuduimme Lontooseen seuraavana aamuna.
Matka siis hoitui yhdessä yössä, mutta koska siirryimme 11 aikavyöhykkeen yli maapallon pyörimissuuntaan, yö kesti 23 tuntia.
Lontooseen ja Finnairille oli ajoissa tiedotettu koneemme olevan myöhässä. Finnair ei voinut odottaa meitä, vaan lentokenttävirkailija oli ryhmäämme vastassa Heathrow’ssa ja ohjasi sen tiskille, jossa meille varattiin paikat toiseen klo 16:10 Helsinkiin lähtevään koneeseen.
Viettäisimme siis päivän Lontoossa. Saimme Qantas-yhtiöltä maksulaput, joilla saisimme lentoterminaalista riittävästi syötävää . Arja lähetti kotimiehellemme Marille viestin kotiinpaluun myöhentymisestä.
Mari kysyy ”Mitä te teette siellä Lontoossa ?”
Arja vastaa: ”Vietämme kevytmielistä elämää 3-terminaalissa.”
Kolmen tunnin lento Lontoosta Helsinkiin tuntuu sattuneesta syystä vain pikku hypähdykseltä. Ihme kyllä matkatavaramme tulevat perille samalla koneella.
Vastaavaa matkaa suunnittelevalle jotain hintatietoja:
Matkan hinta kahdelta hengeltä: 2 x 4500 = 9000 euroa
Syöminen, pääsyliput, ostokset, taksit = 1870 euroa
Yhteensä 10870 euroa
Olympia –matkatoimiston vastaava matka olisi ollut pari tonnia kalliimpi / nenä , joten oikeastaan säästimme neljä tonnia.
Tällaiseen säästämiseen meillä ei kyllä ole varaa montaa kertaa vuodessa.
To 05.02. – Pe 06.02. Lähteminen
Tanskalaistaustaisen Albatros-matkatoimiston järjestämä Uuden Seelannin kiertomatka vastasi toiveitamme . Nyt oli aika lähteä, kun eläkkeellä on aikaa ja terveys on vielä hyvä, niin että jaksaa.
Uusi Seelanti on outo ja kiehtova paikka. Asukkaita on hieman vähemmän kuin Suomessa, mutta lampaita on 40 miljoonaa . Sää kesällä muistuttaa paljon Suomen kesäsäätä. Talvisin vuoriseuduilla on hyvät hiihtomahdollisuudet. Matkamme ajankohta vastaa siellä elokuun alkua Suomessa. Matkailu Uuteen Seelantiin on lisääntynyt räjähdysmäisesti, kun ihmiset haluavat nähdä elokuvien ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Hobitti” kuvauspaikkoja.
Uusi Seelanti on vastakkaisella puolella maapalloa, kauempana kuin mikään muu maa Suomesta katsottuna. Maan liikenne on vasemmanpuoleinen, sähköpistorasiat outoja , aurinko on keskipäivällä pohjoisessa, Amerikka sijaitsee idässä eikä tähtitaivaskaan näytä tutulta.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapasimme matkatoverimme ja Albatrossin edustajan.
Hän ei lähtenyt mukaamme, vaan Albatros luotti, että tokihan me tuommoisen matkan osaamme
itsekin mennä, ja varsinainen oppaamme odottaisi meitä Aucklandissa.
Ryhmäämme kuului 29 henkeä. He olivat viimeisen päälle kokeneita maailmanmatkaajia, jotka olivat käyneet kaikissa muissa paikoissa paitsi Uudessa Seelannissa. Useimmat olivat meidän ikäisiämme; kolme matkusti yksin, muilla oli huonekaverina puoliso tai tytär tai muu ystävä.
Erikoinen sattuma oli , ettei yhtään tupakoitsijaa ollut joukossa.
Menomatka kestäisi 35 tuntia. Ensimmäinen välietappi oli Lontoo, jonne lensimme Finnairilla. Lontoon Heathrow’sta Qantas-yhtiön Airbus A380 –kone lennättäisi meidät Australian Sydney’hin tehden Dubaissa tankkausvälilaskun. Kyseinen konetyyppi on maailman suurin lentokone.
Matkustamossa on kahdessa kerroksessa kymmenen istuinta rinnakkain , ja matkustajia mahtuu jopa 850. Neljä Rolls Roycen Trent-suihkumoottoria nostivat jättiläisen taivaalle.
Lähtö tapahtui Lontoosta torstai-iltana ja Sydney’hin laskeuduttiin aamulla . Kyseessä ei tosin
ollut perjantai- vaan lauantai-aamu. Etenkin naiset käyttivät viisaasti matkalla lentosukkia; monilla miehillä oli vaikeuksia saada kenkiä mahtumaan turvonneisiin jalkoihinsa.
Sydneystä oli vielä parin tuhannen kilometrin lento Uuden Seelannin suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin. Uuden Seelannin aika on Lontoon aikaa edellä 13 tuntia, koska siellä on nyt kesäaika.
La 07.02. Auckland
Pohjoissaarella sijaitsevassa Aucklandissa on 1,5 miljoonaa asukasta eli kolmasosa maan asukasluvusta, mutta pääkaupunki se ei ole. Tämä ”Purjeiden kaupunki” sijaitsee Tasmanian meren ja Tyynen valtameren välisellä kannaksella. Aucklandin lentoasemalla oli meitä vastassa oppaamme Sirpa Jukarainen ja bussikuskimme Mike. Yhden matkustajan matkalaukku oli hävinnyt , ja asian selvittely viivytti etenemistämme. Aurinko kuitenkin paistoi.
Majoituttuamme hotelliin Aucklandin keskustassa minä ja Arja ehdimme vielä läheiseen Sky Tower
-näkötorniin katsomaan maisemia. Tornin näköalatasanteella oli lasilattia 186 metrin korkeudella . Uusiseelantilaiset ovat huolellisesti rakentaneet sen hieman korkeammaksi kuin Sydneyn vastaava torni. Uusi Seelanti ja Australia ovat rakkaita vihollisia kuten Suomi ja Ruotsi tai Pori ja Rauma ja niin edelleen.
Su 08.02. Tauranga
Aamu valkeni pilvisenä. Vuorossa oli kiertoajelu Aucklandissa. Kaupungin alueella on 63 sammunutta tulivuorta, ja niistä yhdelle Mount Eden’ille kiipesimme katsomaan maisemia.
Sitten bussimme suuntasi kohti Taurangan satamakaupunkia Bay of Plenty’n rannalla.
Aurinko paistoi taas ja uimarannalla oli sunnuntaista johtuen paljon väkeä.
Minä ja Arja kävimme uimassa, mutta vesi oli aika kylmää. Olemme tottuneet siihen, että jos rannalla kasvaa palmuja, vesi on lämpimämpää. Illalla saavuimme Whakataneen, jossa viettäisimme kaksi yötä. Kävimme Arjan kanssa iltakävelyllä meren rannalla.
Whakatane on se paikka, jossa ensimmäiset Uuden Seelannin alkuasukkaat maorit tarujen mukaan astuivat maihin.
Ma 09.02. White Island
Löytöretkeilijä James Cook ei koskaan käynyt White Island’illa , mutta aina kun hän purjehti saaren ohi, se oli valkoisen pilven peitossa, siitä nimi. Tämä pieni tulivuorisaari sijaitsee Whakatanen edustalla 49 km päässä rannasta. Retki sinne on lisämaksullinen, 199 dollaria / nenä.
Venematka sinne kesti puolitoista tuntia. Perillä meille jaettiin kypärä ja kaasunaamari.
Arvelin niiden olevan joutavaa hössötystä, ja muiden laittaessa kypärän kiltisti päähän ja harjoitellessa kaasunaamarin käyttöä minä sijoitin ne reppuuni. Jonkin ajan kuluttua alkuasukasopas huomasi sen ja kiukkuisena teki minulle kurinpalautuksen. Kypärä päähän, sääntöjä on noudatettava. Tämä tulivuori ei ole sammunut vaan hyvinkin toimiva, ja puskee sen verran sakeasti rikkihöyryjä, jotka kirvelevät silmiä ja yskittävät, että jouduin kiireesti kaivamaan kaasunaamarin repusta. Se valkoinen pilvi koostuu juuri rikkihöyryistä.
Kraatterin pohjalla on lampi jotain vihreää selvästikin kuumaa nestettä.
Aikoinaan tulivuorisaarelle yritettiin perustaa kaivosta ja tehdasta, mutta rikkihöyryt tuhosivat betonin ja ruostuttivat metallin, ja tulivuori tappoi työntekijät viimeiseen mieheen.
Kerran laivan tullessa saarelle elossa tavattiin ainoastaan kissa.
Paluumatkalla tavattiin useiden kymmenien delfiinien parvi. Veneen kapteeni jäi ajelemaan kahdeksikkoa niiden luo ja delfiinit leikkivät pinnassa.
Illalla oli vielä maorialkuasukkaiden järjestämää ohjelmaa.
He esittelivät erikoisia esineitään ja tapojaan ja pyhiä paikkojaan, ja valmistivat maahan haudattujen kuumien kivien päällä rosvopaistin tapaista liharuokaa.
Musiikkia ja tanssiakin he esittivät.
Poistuessamme henkilökunta asettui riviin ja meidän piti hieroa neniä vastakkain heistä jokaisen kanssa.
Ti 10.02. Vulkaaninen ihmemaa
Whakatanesta ajoimme Rotoruaan, joka on turistikeskus saman nimisen järven rannalla ja keskellä kuumia rikkilähteitä. Siellä maalämpö saa vähän erilaisen merkityksen kuin Suomessa, ja sitä käytetäänkin energiatuotantoon.
Jatkoimme matkaa Waiotapu-nimiseen paikkaan, jossa on varsinainen luonnon muodostama vulkaaninen huvipuisto. Ensin mentiin katsomaan geysir’iä eli kuumaa suihkulähdettä , jonka tiedettiin purkautuvan joka päivä klo 10:15. Pilvinen päivä kääntyi sateiseksi kun odottelimme purkausta, ja sadetakin matkalaukkuun unohtanut Arja kastui. Geysir ei oikeastaan luonnostaan olisi noin täsmällinen, vaan se saadaan ärsytettyä purkautumaan kaatamalla siihen hieman pesuainetta.
Pieni vilppi on aina paikallaan, sanoi painin olympiavoittaja Pertti Ukkolakin.
Sitten teimme muutaman kilometrin kävelykierroksen ihmetellen maassa olevia kraattereita ja eri värisiä kuumia lammikoita. Niillä oli nimiäkin: Paholaisen mustepullo , Helvetin kraatteri, Samppanja-allas …
Huvipuiston kaupasta Arja osti neljällä dollarilla sadeviitan. Sitä ei koskaan otettu pois pakkauksesta, sillä se osoittautui taikaviitaksi.
Sade lakkasi , ja loppuloman ajan reitillemme sadetta ennustavat säätiedotukset joutuivat kerran toisensa jälkeen häpeään. Pilvet haihtuivat edestämme ja aurinkoiset päivät seurasivat toistaan.
Pian pysähdyimme katsomaan ja kuvaamaan Huka-nimistä vesiputousta, joka muistutti Imatrankoskea. Sitten tulimme Taupo-järvelle ja saman nimiseen kaupunkiin. Taupo on Uuden Seelannin suurin järvi.
Sitten tullaankin jo Tongariron kansallispuistoon. Lähellä tietä on yhden neliökilometrin kokoinen Rotopounamu –järvi , jonne tekisimme kävelyretken. Sirpa-opas antoi puolitoista tuntia aikaa ja päästi meidät omaan tahtiimme polulle, jonka hän uskoi johtavan suoraan järven rantaan; ei mitään mahdollisuutta eksyä. Polku alkaa vajaan kilometrin ylämäellä , ja Sirpa ristii mielessään minut ja Arjan vuoristokauriiksi katsoessaan meidän katoavan tuota pikaa horisonttiin.
Mäen päällä tulemme polun risteykseen, järveä ei näy ja ymmärrämme, että polku ei johda rantaan vaan kiertää järven ympäri. Emme tiedä muista , mutta minä ja Arja ehtisimme annetussa ajassa helposti kiertää järven, ja lähdemmekin matkaan. Järven takana on täydellinen hiekkaranta, aurinko paistaa ja vesi on lämmintä. Uskon ehtiväni käydä uimassa , ennen kuin muut mahdolliset järven kiertäjät saapuisivat paikalle. Joudun kuitenkin kahlaamaan kauas päästäkseni uimasyvyydelle ja
olen vasta nousemassa alasti järvestä, kun matkakumppanimme Irma pyyhältää paikalle.
Hän on sosiaalinen eikä mikään mielensäpahoittaja, eikä pahastu nytkään.
Ehdin verhoutua ennen seuraavien tuloa.
Illalla majoitumme hotelliin Tongariron kansallispuistoon suurten tulivuorten maisemaan.
Hotellin johtaja on tuskin eläissään nähnyt montaa suomalaista, ja vetää nyt Suomen lipun salkoon kolmenkymmenen suomalaisvieraan kunniaksi. Ihmettelemme, mistä hän sen Suomen lipun sai.
Ke 11.02. Tongariro
Teemme koko porukalla aamukävelyn hotellilta ylämäkeen, nousua kertyy yli sata metriä.
Hotelli on 1142 metrin korkeudella merenpinnasta.
Kuskimme Mike oli käynyt Tongarirossa jo kolme kertaa tänä kesänä, ja joka kerta oli satanut lunta. Meillekin oli ennustettu sadetta, mutta nyt aurinko paistaa ja on lämmintä.
Tänään ajamme kuusi tuntia saaren eteläpäähän Wellingtoniin, joka on Uuden Seelannin pääkaupunki. Asukkaita siellä on ”vain” vajaat 200 000. Aurinkoinen sää jatkuu. Wellingtonissa tuulee melkein aina kovaa, mutta nyt on tyyntä. Käymme katsomassa maisemia Victorian mäellä, jonka korkeus on 196 m.
Majoitumme ahtaaseen hotellihuoneeseen aivan kaupungin keskustaan.
Meille on kerrottu, että Wellingtonissa tapahtuu maanjäristyksiä keskimäärin joka toinen sekunti.
Melkein kaikki ovat niin pieniä, ettei niitä huomaa, mutta joka paikassa on kyllä toimintaohjeita ison maanjäristyksen varalta. Itse olen ajatellut livahtaa kylpyammeeseen rakennuksen sortuessa.
Kurkistan kylpyhuoneeseemme. Siellä ei ole ammetta. Olen pulassa.
Porukassamme Anja osoittautuu Arjan sisaren entiseksi esimieheksi ja lähettää tälle terveisiä.
To 12.02. Wellington
Lähdemme bussilla kaupunkikierrokselle. Kaupunki on merellinen, mutta myös mäkinen. Bussi jättää meidät vaijerivaunun ala-asemalle. Vaijerivaunu nousee sitten kiskoja pitkin jyrkkää rinnettä mäelle. Kävelemme sieltä alamäkeen läpi kasvitieteellisen puutarhan alhaalla odottavaan ruusutarhaan. Parlamenttitalo on kaupungin tunnusomainen rakennus, katselemme sitä ulkoa päin. Kirkot ovat Uudessa Seelannissa harvassa. Väki ei ole kovin uskonnollista; alle puolet on kristittyjä,
kolmasosa ei tunnusta mitään uskontoa.
Loppupäiväksi hajaannumme katselemaan kaupunkia omaan tahtiin. Minä ja Arja vierailemme
Te Papa – museossa , joka esittelee maorien historiaa. Museon aulaa tosin hallitsee Taru Sormusten Herrasta –kirjoista tuttu isokokoinen örkki-soturi. Käymme myös City Galleryssä arvellen sitä taidemuseoksi, mutta se tuottaa pettymyksen.
Ajattelemme ostaa illaksi hotellihuoneeseen kotimaisia kiivi-hedelmiä, mutta jätämme koko jutun kun huomaamme, että ne on tuotu Italiasta.
Pe 13.02. Eteläsaarelle
Tänään on aika siirtyä Cookin salmen yli Uuden Seelannin eteläsaarelle. Kuskimme Mike jää
Pohjoissaarelle kohtuullisten juomarahojen kera ja pääsee pitkästä aikaa nukkumaan omaan sänkyynsä. Salmi ylitetään lautalla, joka on lähes ruotsinlaivan kokoinen. Ennustetut sateet väistyvät ja saamme tehdä yhden maailman kauneimmista merimatkoista aurinkoisessa säässä.
Matka Wellingtonista Eteläsaaren Pictoniin on 92 km ja kestää kolme tuntia.
Sieltä jatkamme uuden bussikuskimme Daven kyydissä kohti itärannikon Kaikouraa.
Ajaessamme meren rantaa näemme kymmenittäin turkishylkeitä. Vanhat yksilöt löhöilevät kivien päällä, poikaset leikkivät.
Illalla Kaikourassa minä ja Arja halusimme taas patikoida. Patikkapolku lähtee Point Kean –nimisestä paikasta 5 km päästä hotellistamme. Kylässä ei ollut taksia, mutta paikallinen pikkubussiyrittäjä suostui viemään meidät polun alkupäähän . Sovimme hänen kanssaan myös paluukuljetuksesta. Teimme 7 km:n lenkin erittäin hyvin hoidetulla polulla, josta oli komeat näkymät meren rantaan.
La 14.02. Tekapo –järvi
Kaikourassa piti olla aamulla valaiden ja albatrossien katseluretkiä , mutta ne peruuntuivat liian kovan tuulen takia. Kymmeneltä lähdimme matkaan kohti Tekapo-järveä. Sää oli kolea ja pilvinen.
Arjan olkapää oli kipeä, mutta Anja paransi sen healing-käsittelyllä bussimatkan aikana, vaikka Arja ei etukäteen tippaakaan uskonut sellaisesta voivan olla apua.
Ajoimme kautta Canterburyn tasangon . Näimme lukemattomia lampaita. Yritinhän minä kyllä laskea niitä, mutta siitä ei tullut mitään, kun nukahdin aina heti kättelyssä.
Oppaamme Sirpa kertoi Maorien keskinäisistä taisteluista näillä seuduilla 1800-luvulla .
Jollain pissatauolla katselin taukopaikan myymälässä huoneentaulua, johon oli koottu Murphyn lain pykälät. Luin sen läpi katsoakseni, olisiko niissä jotain uutta. Yksi oli minulle uusi: ”Älä pelehdi rouva Murphyn kanssa”.
Päivän kohokohta oli saapuminen Tekapo –järvelle. Olimme yrittäneet ehtiä rannalla olevalle Hyvän Paimenen kirkolle ennen sen sulkemista klo 17, mutta emme aivan onnistuneet.
Kirkko toisaalta näytti aika rupuiselta, enkä ymmärtänyt, miksi joku haluaisi käydä sen sisällä.
Järvi sen sijaan oli hieno ilta-auringossa. Sen vesi oli vaalean turkoosinväristä.
Taustan muodostivat kuivuuden kellastamat kukkulat ja tummanvihreä metsä, taempana harmaat vuoret ja sininen taivas. Kirkossa ei ollut alttaritaulua , vaan sen tilalla oli iso ikkuna järvelle päin.
Yöksi majoituimme Twizel –nimiseen pikkukaupunkiin McKenzien piirikunnassa.
Koko piirikunta oli saanut nimensä James McKenzie –nimisen lammasvarkaan mukaan.
Su 15.02. Arrowtown
Aamulla ajettiin Mt Cookin kansallispuistoon. Mount Cook on Uuden Seelannin korkein vuori,
3734 metriä. Nyt pilvet olivat alhaalla , eikä vuoria näkynyt.
Ajettiin sitten kohti Queenstown’ia . Lindisin solassa aurinko alkoi taas paistaa ja maisemat olivat mahtavat. Pysähdyttiin katsomaan benji-hyppääjiä Kawarau-joen vanhalla sillalla.
Seuraava etappi oli vanha kullankaivajien kaupunki Arrowtown.
Siellä oli kullankaivuun museo. Museossa oli myös vanha koululuokka liitutauluineen. Kirjoitin taululle sanan ”Ilomantsi”. Kukaan ei uskalla pyyhkiä sitä pois, koska ei tiedetä, mitä se tarkoittaa. Ja jos Arrowtowniin tulee joskus joku ilomantsilainen, hän menettää mielenrauhansa lopullisesti.
”Kuinka he tiesivät, että minä olen tulossa ?”
Iltapäivällä saavuimme Queenstowniin, jossa tulisimme viettämään kolme seuraavaa yötä.
Queenstown on uusiseelantilaisten kesäkaupunki suuren Wakatipu –järven rannalla.
Siellä on valtavasti erilaisia aktiviteettivaihtoehtoja . Nyt huippukaudella se oli täynnä turisteja.
Ihmiset viihtyivät uimarannalla, tunnelma oli iloinen. Ihmettelimme puistossa jättipaksuja puita, ilmeisesti Kaliforniasta tuotuja punapuita. Tätä lajia ovat maapallon suurimmat elolliset olennot.
Ma 16.02. Millford Sound
Aamulla oli aikainen lähtö klo 7:15 . Meillä oli varattuna vuonoristeily Millford Sound’illa .
Ajoimme kiertäen Wakatipu-järven rantoja. Nouseva aurinko väritti Remarkable Mountains –vuorten huippuja, mutta laaksot olivat vielä usvan peitossa. Ajomatka Uuden Seelannin eteläisten alppien välistä oli maisemiltaan unohtumaton, 280 km yhteen suuntaan. Risteily Millford Sound –vuonolla oli mahtava. Joku Norjassa käynyt sanoi, että ovathan Norjankin vuonot kivoja, mutta kalpenevat tämän rinnalla. Aamulla lähdettäessä Sirpa sanoi, että määränpäähän oli ennustettu sadetta, mutta luotimme Arjan taikaviittaan, ja sää olikin lämmin ja aurinkoinen. Se oli kuulemma vasta kolmas aurinkoinen päivä täällä tänä vuonna, eikä Sirpakaan ollut eläissään nähnyt täällä sateetonta päivää. Eteläsaaren länsirannikolla vuotuinen sademäärä on 6 metriä, paitsi jos sattuu sateinen vuosi, jolloin se on 7,5 metriä.
Ti 17.02. Queenstown
Kokonainen vapaapäivä Queenstownissa: jokainen sai tehdä, mitä halusi.
Minä ja Arja ajoimme gondolihissillä 600 metriä ylämäkeen, ja aloimme sieltä patikoinnin kohti kaupungin takana kohoavaa 1748 m korkeaa Ben Lomond –vuorta. Kävelimme kaksi ja puoli tuntia ylämäkeen. Loppumatkasta vuori näytti korkeammalta ja jyrkemmältä kuin kaukaa. Oli kuin torniin olisi kiivennyt, vähän väliä piti pysähtyä levähtämään. Muut kiipeäjät olivat enimmäkseen parikymppisiä nuoria; vain japanilaisten porukassa oli muita vanhuksia.
Lähellä huippua näimme uljaan elukan. Himalajalta tänne istutettu vuorivuohi tari oli ottanut seudun reviirikseen ja mäkätti paheksuen sinne tunkeville turisteille. Se ei kuitenkaan tullut niin lähelle, että olisi kannattanut yrittää valokuvausta.
Huippu on lähiseudun korkein, ja sinne päästyä maisemat olivat sangen palkitsevia.
Paluumatka sujui nopeammin, vaikka jalkoja joutui jännittämään jyrkässä rinteessä paikoitellen olleen irtosoran takia.
Myöhemmin iltapäivällä Arja pesi pyykkiä ja kirjoitettiin postikortteja.
Irma ja Kaija järkyttivät liitovarjohyppyjen järjestäjiä ilmoittautumalla halukkaiksi hyppäämään ja maksamalla osallistumismaksun. Hyppyä ei lopulta voitu toteuttaa epäedullisten tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta hatunnoston arvoinen rohkeuden osoitus 65-vuotiailta rouvilta.
Neljän hengen porukka ajoi gondolihissillä yläasemalle ja patikoi sieltä alas kylään.
Yksi pariskunta kävi pelaamassa golfia. Maija-Liisa ajoi alamäkiautolla gondolihissin yläaseman luona olevalla radalla.
Ke 18.02. Fox Glacier
Lähtö Queenstownista oli klo 8 , sää oli taas aurinkoinen. Ajettiin Hawea- ja Wanaka-järvien ohi. Mahtavat maisemat jatkuivat Ahuriri- ja Mount Aspiring –kansallispuistojen läpi ajettaessa. Haast’in solassa pysähdyttiin katsomaan, kuinka Thunder Creek ryöppysi 28 metriä korkeana vesiputouksena Haast-jokeen. Sitten saavuttiin Tasmanian meren rantaan. Sieltä otettiin bussin kyytiin hollantilainen polkupyöräilijä, jonka polvi oli kipeytynyt.
Iltapäivällä saavuttiin Fox Glacier’in kylään, ja käytiin katsomassa saman nimistä jäätikköä. Siitä nähtiin likainen alaosa, jota kasvihuoneilmiö huolestuttavasti sulatti. Hotelli oli selvästi huonompi kuin muut majoituspaikkamme ja retkeläisten naisväki sitä kovin moitiskeli.
To 19.02. Sademetsä ja jäätikkö
Aamupäivällä käytiin koko porukalla tekemässä Mathison –järven ympärikävely: 4,4 km.
Järvestä saattaa kauniilla säällä heijastua Uuden Seelannin korkein vuorenhuippu Mount Cook.
Tällä kertaa pinnasta heijastuivat vain sadepisarat. Tämä oli ainoa kerta , kun Arjan sadeviitan taika vuoti. Kylän info-putiikin olisi pitänyt auttaa matkailijoita, mutta kun kysyimme patikointimahdollisuuksia, naisvirkailijaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, ja saamamme kartta oli kelvoton. Minä ja Arja läksimme kuitenkin kävelemään karttaan merkittyä reilun kilometrin polkua. Sen takaa löytyi lisää erinomaisesti hoidettuja kävelyreittejä, joita ei ollut kartassa.
Kuljimme läpi vaikuttavan sademetsän, riippusiltaa kuohuvan joen yli ja kiipesimme näköalapaikalle, josta Fox Glacierin jäätikkö näkyi kokonaisuudessaan taustanaan Uuden Seelannin toiseksi korkein vuori Mount Tasman. Aurinkokin paistoi taas. Päivälle kertyikin kävelyä noin 15 km. Olimme ilmoittautuneet myös järjestetylle jäätikkökävelylle, mutta se oli buukattu täyteen , emmekä sinne päässeet. Illan pimettyä kävimme vielä Sirpan johdolla sademetsässä ihmettelemässä kiiltomatoja.
Pe 20.02. Christchurch
Aamu on aurinkoinen. Mount Cookin metsästys saa onnellisen lopun, kun käymme Mathison –järven parkkipaikalla ihailemassa ja valokuvaamassa sitä. Ajamme pitkin Tasmanian meren rantaa. Ohitamme kiireesti Hari Hari –nimisen paikan. Pysähdymme huuhtomaan kultaa Ross-nimiseen paikkaan, jossa on aikoinaan oikeasti huuhdottu kultaa. Jokainen turisti sai soralla täytetyn vaskoolin, johon oli istutettu muutama hengetön kultahippu. Hokitika –nimisessä paikassa Arja onnistuu ostaman neulepaidan kotimiehelle tuliaisiksi. Käännymme sisämaahan ajaaksemme saaren poikki Arthur’s Pass –nimisen solan kautta. Siellä nautimme maisemien lisäksi suklaakakkua ja kuohuviiniä erään matkalaisen 65-vuotispäivän kunniaksi. Illalla saavumme Tyynen valtameren rantaan Eteläsaaren suurimpaan kaupunkiin Christchurch’iin. Sen keskustan jälleenrakennus on edelleen vaiheessa vuonna 2011 sattuneen tuhoisan maanjäristyksen jäljiltä. Kuskimme Dave on täältä kotoisin ja hänenkin kotinsa tuhoutui järistyksessä.
La 21.02. Australiaan
Herätys on klo 3:30 . Hotellin pihalla katselemme tähtitaivaalla loistavaa Etelän ristiä.
Emme ole heränneet katsomaan tähtiä, vaan siirrymme bussilla lentokentälle Sydney’n aamulentoa varten. Sirpan arvion mukaan olemme tähän mennessä ajaneet bussilla 3725 km.
Sydneyssä on lämmintä mutta pilvistä. Teemme Sirpan johdolla tutustumiskävelyn hotellin lähiseudulle. Arja on jättänyt taikaviitan pois repustaan ja sade kastelee meidät. Illemmalla teemme Arjan kanssa kierroksen huvittelualueeksi muutetussa vanhassa Darlingin satamassa ja käymme Sealife-akvaariotalossa katsomassa isoja ja outoja merieläimiä. Aurinko paistaa taas.
Su 22.02. Sydney
Aamulla lähdemme kiertoajelulle klo 8:30 . Ajamme yli Harbour Bridgen, joka on kaupungin ikoni oopperatalon ohella. Tutustumme kuuluisaan Bondi Beach –rantaan.
Olen sitä mieltä, että jos tulee näin pitkän matkan uimarannalle , tarttee uida kanssa.
Vesi on lämmintä, mutta Tyynen meren aallot ovat isoja, ja on vaikeaa päästä kahlaamaan uimasyvyydelle. Ehdin uida muutaman vedon, kunnes muita suurempi aalto tulee. Se nostaa minut jalat kohti taivasta ja junttaa pää edellä pohjaan. Vielä illallakin tyhjennän hiekkaa korvista ja suolavettä poskionteloista.
Meillä on opastettu tutustumiskierros Oopperatalon sisätiloihin. Se on oikeastaan monitoimitalo, viidestä konserttisalista oopperalle on varattu toiseksi isoin. Ulkoa talo on päällystetty yli miljoonalla keraamisella laatalla, jotka on käsitelty likaa hylkiviksi. Niinpä taloa ei tarvitse koskaan pestä, vaan seuraava rankkasade hoitaa homman. Samaan perustuu perheemme auton puhdistus.
Sitten meille on varattu kahden tunnin risteily kaupungin monihaaraisella satamalahdella. Aurinko paistaa, ja näemme Harbour Bridgen ja kaupungin silhuetin uudesta näkökulmasta.
Nyt on kiinalaisten uusi vuosi , ja huomattava osa heistä on matkustanut Sydney’hin juhlimaan sitä.
Illalla asetumme hyvissä ajoin kadun varteen , ja seuraamme siinä tunnin kestävää juhlaparaatin ohimarssia.
Ma 23.02. Kotiinlähtö
Luovutamme hotellihuoneen pois aamiaisen jälkeen. Minä ja Arja lähdemme kaupungille.
Kävelemme kasvitieteelliseen puutarhaan. Istuskelemme lähellä rantaa ja oopperataloa , katselemme ihmisiä ja nautimme auringosta. Kokoonnumme vielä hotellille, jossa oppaallemme Sirpalle luovutetaan lähtiäislahja. Hänelle pidetään puhe ja runokin lausutaan. Puheen pitäjä on tottunut työssään puhumaan myönteisessä valossa leivättömän pöydän ääreen joutuneista asiakkaistaan, ja nyt hänen tehtävänsä on helpompi. Sirpa on osannut asiansa ja käyttänyt vähäisen vapaa-aikansa lisätietojen kaivamiseen netistä. Vielä parempi on ollut hänen asenteensa , ja hän on ollut aina valmis tukemaan täysillä porukkaansa.
Runoilijan mieleen oli erityisesti jäänyt Sirpan ohimennen porukasta käyttämä ilmaisu ”Ryhmä Rämä” . Sillä hän ei lainkaan viitannut ikääntyneen joukkionsa mahdolliseen raihnaisuuteen.
Lentokentällä asiat eivät sujuneet onnellisten tähtien alla. Albatros oli laatinut kuolemaa halveksivan paluuaikataulun, jossa oli jätetty reilu tunti koneen vaihtoaikaa Lontoon Heathrow’ssa.
Heathrow’ssa käyneen pitäisi ymmärtää, että sellaisen onnistuminen vaatisi kosolti onnea.
Ehdoton edellytys on , että Sydneystä saadaan valmiiksi maihinnousukortit Finnairin koneelle Lontooseen, mutta aluksi näyttää, ettei niitä saada, ja se onnistuu vasta kovan riitelyn jälkeen.
Lisäksi kone pääsee lähtemään yli puoli tuntia myöhässä.
Vielä on toivoa , mutta toivo kuolee, kun Dubain lennonjohto määrää meidät kiertelemään ilmassa puoli tuntia ennen lupaa välilaskulle. Kolmen ”sakkokierroksen” jälkeen koneen kapteeni , joka oli haaveillut aikataulun kiinni ottamisesta, varmaan tietää, miltä Kaisa Mäkäräisestä tuntuu.
Ti 24.02. Pitkä yö
Lähdimme Sydneystä illalla ja laskeuduimme Lontooseen seuraavana aamuna.
Matka siis hoitui yhdessä yössä, mutta koska siirryimme 11 aikavyöhykkeen yli maapallon pyörimissuuntaan, yö kesti 23 tuntia.
Lontooseen ja Finnairille oli ajoissa tiedotettu koneemme olevan myöhässä. Finnair ei voinut odottaa meitä, vaan lentokenttävirkailija oli ryhmäämme vastassa Heathrow’ssa ja ohjasi sen tiskille, jossa meille varattiin paikat toiseen klo 16:10 Helsinkiin lähtevään koneeseen.
Viettäisimme siis päivän Lontoossa. Saimme Qantas-yhtiöltä maksulaput, joilla saisimme lentoterminaalista riittävästi syötävää . Arja lähetti kotimiehellemme Marille viestin kotiinpaluun myöhentymisestä.
Mari kysyy ”Mitä te teette siellä Lontoossa ?”
Arja vastaa: ”Vietämme kevytmielistä elämää 3-terminaalissa.”
Kolmen tunnin lento Lontoosta Helsinkiin tuntuu sattuneesta syystä vain pikku hypähdykseltä. Ihme kyllä matkatavaramme tulevat perille samalla koneella.
Vastaavaa matkaa suunnittelevalle jotain hintatietoja:
Matkan hinta kahdelta hengeltä: 2 x 4500 = 9000 euroa
Syöminen, pääsyliput, ostokset, taksit = 1870 euroa
Yhteensä 10870 euroa
Olympia –matkatoimiston vastaava matka olisi ollut pari tonnia kalliimpi / nenä , joten oikeastaan säästimme neljä tonnia.
Tällaiseen säästämiseen meillä ei kyllä ole varaa montaa kertaa vuodessa.
Kommentit
Lähetä kommentti