Etelä-Afrikan matkakertomus 2016
Etelä-Afrikan matkakertomus 2016
Ti 22.11. Lähtö
Karkasimme Suomen marraskuun pimeydestä Albatrossin järjestämälle Etelä-Afrikan kiertomatkalle. Helsinki-Vantaan lentoasemalla matkatoimiston edustajalta saimme tietää, että ryhmäämme kuului 26 henkeä. He olivat enimmäkseen hyväkuntoisia eläkeläisiä, joukossa muutama työikäinen pariskunta. Lentomatkamme ensimmäinen vaihe suuntautui Lontooseen. Siellä Heathrown lentoasema on tunnetusti iso: siirtymiseen terminaalista 3 terminaaliin 5 vaati jalkatyön lisäksi sekä bussia että junaa. Sieltä jatkolento vei meidät Etelä-Afrikan Johannesburgiin, jossa on Afrikan suurin lentoasema. Matka sinne Helsingistä kesti 17 tuntia.
Ke 23.11. Krugerin kansallispuisto
Johannesburgin lentoasemalla meitä oli vastassa Albatrossin suomalaisopas Mia. Hän lastasi meidät bussiin ja 470 km matka Krugerin kansallispuistoon Etelä-Afrikan koilliskulmaan alkoi. Matkalla huomasimme, että maassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Puisto on reilusti kaksi kertaa Uudenmaan läänin kokoinen ja se rajoittuu Mosambikin ja Zimbabwen rajojen takana oleviin suuriin kansallispuistoihin, joten eläimillä on tilaa vaeltaa. Kohteemme on tarkkaan ottaen Krugeriin ilman aitaa rajoittuvalla Manyeletin yksityisellä suojelualueella sijaitseva Albatrossin oma leiri. Saavuimme sinne loppumatkan jeepeillä illan jo pimetessä ja majoituimme luksustelttoihin. Leirin ympärillä ei ollut suoja-aitaa, joten meitä kiellettiin ehdottomasti poistumasta teltasta pimeän aikaan ilman saattajaa. Leirin päällikkö ilmaisi asian niin, että jos pääsemme hengestämme, hänelle koituu ikäviä paperitöitä, ja siitä hän ei pidä. Samalla valopiirin reunalle ilmestyi tallustelemaan kaksi naarasleijonaa, mikä antoi hänen sanoilleen uskottavuutta. Meitä myös neuvottiin säilömään kaikki syötäväksi kelpaava kunkin teltan terassilla olevaan raskaaseen arkkuun, jota leiriä terrorisoivat pienet apinat eivät jaksaisi avata. Muuten voisi käydä esimerkiksi niin, että apinat söisivät hammastahnan ja harjaisivat hampaansa asiakkaan harjalla.
Yöllä Arja kuuli teltan ulkopuolelta leijonien ääniä, mutta arvasi, etten ilahtuisi, jos hän herättäisi minut kuuntelemaan niitä.
To 24.11. Safareita
Alkuasukkaiden rummutus herätti matkalaiset aamulla klo 5. Klo 5:30 lähdettiin kolmeen jeeppiin jakautuneina kiertelemään puiston ajo-uria ja etsimään elukoita. Siinä meillä olikin erinomaisen hyvä onni, sillä olimme tuota pikaa nähneet läheltä harvinaisen gepardin, leijonalauman, sarvikuonoja, kirahveja, seeproja , norsuja ja ujon leopardin. Näimme leijonan järsivän puhvelin jäännöksiä korppikotkien odottaessa viereisessä puussa vuoroaan. Alkuasukaskuskit käänsivät jeeppinsä ajo-urilta savannille eläimiä nähdessään ja pääsivät usein alle 10 m päähän karkottamatta eläintä. Eläimet olivat tottuneet jeeppeihin, eivätkä näyttäneet häiriintyvän niistä. Leijonien katsellessa meitä jopa 3 m päästä tunsin avoimessa jeepissä olevani kuin tarjoiluvaunussa. Antilooppeja näimme montaa sorttia; eniten oli siroja ja arkoja impala-antilooppeja. Isot gnu-antiloopit olivat rumia; sanotaankin, että ne luotiin viimeisinä yli jääneistä osista, jotka eivät oikein sovi yhteen. Palasimme leirille aamiaiselle kello yhdeksäksi. Keskipäivällä oli kuumaa, ehkä 35 C, ja kävin uimassa leirin pienessä uima-altaassa. Olin jo poistunut paikalta enkä nähnyt, kun altaalle juomaan tullut norsu ajoi seuraavat uimarit tiehensä altaasta. Illalla kävimme uudestaan jeeppisafarilla. Näimme nyt myös virtahevon, hyeenan ja paviaanilauman.
Sattui myös ikävä kuolemantapaus: Leirimme lähellä olevassa lammessa majailevista kahdesta virtahevosta toinen kuoli. Seutua vaivasi näet jo kolmatta vuotta ankara kuivuus, ruohoa ei juurikaan ollut ja etenkin puhvelit ja virtahevot olivat vaikeuksissa. Leijonat tappoivat helposti nälän heikentämiä puhveleita , ja virtahepoja uhkasi tuhkimo-syndrooma: Ne joutuivat yöllä menemään niin kauas lammikostaan etsimään ruohoa, etteivät ehtineet takaisin, ennen kuin aurinko oli jo korkealla, ja polttivat näin herkän ihonsa auringossa. Kuollut virtahepo hinattiin traktorilla muutaman sadan metrin päähän savannille haaskaeläinten syötäväksi.
Pe 25.11. Sateet tulevat
Aamuherätys oli taas klo 5 ja teimme samat safariajelut kuin edellisenä päivänä. Nyt kävimme lisäksi keskipäivällä savannilla kävelyllä kivääriä kantavan alkuasukasoppaan johdolla.
Hän kertoi meille savannin eläimistä ja kasveista, ja kysyi sitten, mistä eläimestä oli peräisin kohtaamamme lantaläjä. Hänen opetuksiensa perusteella osasimme kertoa, että se oli norsun jätöksiä. Hän oli liioitellun pettynyt, kun ei päässyt ojentamaan meitä, mutta samalla tyytyväinen, että kuuntelimme hänen puheitaan. Palattuamme huomasin, että muurahaiset olivat vallanneet ruokakirstumme, apinoita sen sijaan ei ollut teltassamme näkynyt. Sain heittää muurahaisia täynnä olevat karkki- ja perunalastupussit roskiin. Muutenkin oli kova homma muurahaisten tappamisessa ja siivouksessa. Naapuriteltan emäntä näki minut puistelemassa kuolleita muurahaisia terassin matosta ja huomautti ukolleen kannustavana esimerkkinä, kuinka naapurissa mies siivoaa. Iltasafarilla oli tavoitteena löytää elävä puhveli, ainoa eläin, joka meillä oli vielä bongaamatta ”Big five” –joukosta: Norsu, sarvikuono, leijona, leopardi ja afrikanpuhveli. Kaksi puhvelia löydettiinkin taitavan ja haukansilmäisen jeeppikuskimme ansiosta; puhvelin pääkalloja olimme nähneet jo runsaasti. Kohtasimme vielä kaksi isoa urosnorsua, joita saimme katsella läheltä. Kuskimme sai kuitenkin painaa äkkiä kaasua, kun toinen norsuista lähti kymmenen metrin päästä tulemaan jeeppiä kohti. Illallisella juhlittiin yhden jeeppikuskimme neljännen lapsen syntymää ja yhden matkalaisen 69. syntymäpäivää. Leirin henkilökunta tarjosi täytekakkua ja hienon kansanmusiikkiesityksen. Tiesin, että seuraavaksi päiväksi oli ennustettu seudulle sadetta ja esitin ääneen toivotuksen, että nyt sataisi viikon yhteen menoon. Se tekisi hyvää luonnolle ja huomenna meidän tilallemme tuleville ruotsalaisturisteille. Sade alkoikin jo samana iltana ja jatkui koko yön.
La 26.11. Lohikäärmevuoret
Herätys oli klo 5:30, oli lähtöpäivä. Sade jatkui ajoittaisena. Aamupalalla, kun Arja laski aamiaistarjottimensa pöydälle, syöksyi lähellä kytännyt apina paikalle, kaatoi Kimmon kahvikupin ja kävi käsiksi Arjan hedelmäsalaattiin. Naisten huudot eivät siihen vaikuttaneet, mutta se pakeni, kun hyökkäsin sitä kohti nyrkit ojossa. Henkilökunta siivosi sotkun ja hätisti apinan kauemmaksi ampuen ritsoilla pikkukiviä. Pian suuntasimme bussimme pois savannilta ylös Lohikäärmevuorille; tien nimi oli Panorama Route. Ensimmäinen nähtävyys oli Blyde-joen kanjoni, etelä-afrikkalaisten mukaan maailman kolmanneksi suurin. Sen reunalla kohoavat kolme pyöreää vuorenhuippua tunnetaan nimellä Kolme sisarta. Seuraava nähtävyys oli Potholes, kalliorotkossa kuohuvan kosken kaivertama ryhmä hiidenkirnun tapaisia kaivoja, paikassa missä Blyde-river, Ilon joki ja Treur river, Surun joki, yhtyvät. Mia kertoi, kuinka nuo nimet juontuvat buurien pitkästä marssista historian hämärässä. Sitten piti olla vuorossa näköalapaikka ”Gods Window” , mutta se oli pilvien sisällä, joten menimme sen sijasta katsomaan Lisbon –vesiputousta. Päivän ajomatka oli pitkä ja päättyi illan jo hämärtyessä lähelle Pretoriaa Zebra Lodge –hotellille.
Su 27.11. Soweto ja Pretoria
Oli sunnuntai. Johtajamme armahti meitä ja antoi nukkua pitkään; herätys oli vasta 6:15 . Suuntasimme bussilla Johannesburgin slummiin nimeltä Soweto. Nykyään se on oikea kaupunki eikä pelkkä slummi, asukkaita peräti 3,5 miljoonaa. Soweton sairaala on eteläisen pallonpuoliskon suurin. Paikallisoppaamme Freddy halusi esitellä meille tasa-arvon ajan saavutuksia eikä kurjuutta; Toki näemme myös ikkunattomia peltihökkeleitä bussin ikkunoista. Valtion varoin on hökkeleiden tilalle rakennettu ihmisasunnoksi kelpaavia mökkejä. Kävimme Vilakazi-kadulla. Tuloerot ovat suuret, näemme jonkun kiillottavan kadun varteen pysäköityä Aston Martinia. Vilakazi on maailman ainoa katu, jonka asukkaista kaksi on saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Nelson Mandelan koti on museona ja siellä vierailimmekin. Desmond Tutun talo on asumiskäytössä, tosin hän ei itse enää asu siellä.
Sitten siirryimme Etelä-Afrikan hallinnolliseen pääkaupunkiin Pretoriaan ja tutustuimme sen nähtävyyksiin. Illalla Zebra Lodge-hotellilla alkuasukkaat lainasivat jokaiselle oman rummun ja panivat meidät harjoittelemaan rummutusta, ennen kuin antoivat ruokaa.
Ma 28.11. Tsitsikamma
Maanantai-aamuna herätys oli taas klo 5:30. Lentomme etelärannikolle Port Elizabethiin lähtisi vasta klo 11:10 , mutta Johannesburgin aamuruuhkaan täytyi varautua. Lentomme oli myöhässä. Katselimme odotussalin ikkunoista kun konettamme korjattiin, tuleekohan tuosta mitään? Reilun tunnin myöhässä pääsemme kuitenkin matkaan. Port Elizabethista matka jatkui bussilla pitkin etelärannikkoa kohti länttä ja Kapkaupunkia. Täällä ei kärsitä kuivuudesta – reitin nimi on Garden Route. Tulimme huiman syvässä rotkossa virtaavalle Storms joelle ja Tsitsikamman kansallispuistoon. Siellä teimme tunnin kävelyretken . Etelä-Afrikassa on hyvin vähän metsää ja sekin on istutettua; täällä Tsitsikammassa on yksi harvoista alkuperäisistä metsistä, muualta ne ovat hävinneet armottomien hakkuiden takia. Matka jatkui illaksi Plettenberg Bayn kaupunkiin. Ennen sitä ylitimme Afrikan korkeimman sillan yli 216 m syvän Bloukrans-joen rotkon. Se on maailman 4. korkein kaupallinen benjihyppypaikka. Majoitumme pariksi yöksi Whalesong-hotelliin.
Ti 29.11. Plettenberg Bay
Leppoisa päivä. Ajoimme Keurbooms-joelle , jonka ympäristö on luonnonsuojelualuetta. Teimme siellä kahden tunnin veneristeilyn. Aurinko paistoi, kuten melkein koko ajan muinakin päivinä.
Pysähdyimme uimaan ja nauttimaan virvokkeita joen hiekkaiselle rannalla. Rannoilla näkyi muutamia komeita alkuasukkaille pyhiä keltapuita ja kauniita lintuja.
Myöhemmin päivällä oli omaa aikaa Plettenberg Bayssa ja tutustuimme kävellen kaupunkiin. Pimeän aikaan ulkona liikkuminen on suositeltavaa vain taksilla, sillä rikollisuus on maassa suuri ongelma. Murhia ja raiskauksia tehdään suhteessa väkilukuun eniten maailmassa, 50 murhaa päivässä. Pakanamaan meininkiä, näinkään ei pääse sanomaan, kun täällä on kristittyjä 80% eli enemmän kuin Suomessa.
Ke 30.11. Tippukiviluola
Aamulla jatkamme Garden Route’a bussilla länteen pitkin rannikkoa. George nimisen pikkukaupungin kohdalla käännymme sisämaahan. Ylitämme Outeniqua-vuoriston ja tulemme kuivalle Karoo-nimiselle seudulle. Tutustumme strutsifarmiin Oudtshoornin kaupungin lähellä. Suurimmat linnut ovat 270 cm korkuisia ja painavat 150 kg. Ihminen ei näille pärjää; jos strutsi suuttuu sinulle, on paras tapa jäädä henkiin näytellä kuollutta. Samalla seudulla sijaitsevat Cango Caves –tippukiviluolat, joihin seuraavaksi tutustuimme. Ne ovat sanoinkuvaamattoman hieno luonnon taideteos. Majoitumme Svartberg Manor-hotelliin, vietämme aikaa uima-altaalla ja syömme illallisella strutsipihvejä.
To 1.12. Viininmaistelua
Lähdemme kohti etelärannikkoa ja ylitämme Outeniqua-vuoret nyt eri solaa pitkin kuin eilen. Sitten käännymme länteen jatkaen kohti Kapkaupunkia Garden Route’a pitkin. Näemme siistejä pikkukaupunkeja, joista pysähdymme katselemaan Swellendam’ia, joka on Kapmaan vanhimpia kaupunkeja. Pysähdymme maistelemaan viinejä Van Loveren’in suurelle viinitilalle. Paikka on kukka- ja puuistutuksineen paratiisimaisen kaunis. Myös toiseen paikkaan pysähdytään maistelemaan viinejä; Overhex’iä voisi luonnehtia viinitehtaaksi. Se ei kasvata itse rypäleitään.
Illalla alkaa Kapkaupungin maamerkki Pöytävuori erottua taivaanrannasta. Majoitumme aivan kaupungin keskustaan Greenmarket-torin reunalle hotelliin nimeltä Inn on the Square .
Pe 2.12. Pöytävuori
Vapaapäivä. Aluksi ostimme päiväliput hop-on hop-off –busseihin. Ne liikkuvat turisteja kiinnostavia reittejä kaupungilla. Ensimmäiseksi ajoimme punaisella kaksikerrosbussilla Pöytävuoren vaijerihissin ala-asemalle. Ei ollut vielä ruuhkaa, sää oli aurinkoinen ja tyyni. Ylhäältä vuorelta näkymät olivat mahtavat. Pöytävuoren laki on komea paikka korkeanpaikan leirille. Patikoimme Arjan kanssa pöydän toiselle reunalle 3 km päähän paikkaan nimeltä Maclear’s Beacon, joka on vuoren korkein kohta. Pöytävuorelta näkyi hyvin myös vankilasaari Robben Island, jonne useat ryhmästämme tekivät retken Nelson Mandelan selliä katsomaan. Pöytävuorelta jatkoimme punaisella bussilla Waterfront’iin , joka on kauppakeskusten ja ravintoloiden keskittymä. Suoritimme tuloksekasta shoppailua laajassa Victoria Warf –kauppakeskuksessa. Pyörittyämme siellä aikamme Arja huomautti, että tänne voisi eksyä. Lohdutin häntä, että siinä suhteessa meillä ei ole mitään menetettävää, olemme eksyneet jo aikoja sitten. Muutenkin kaupungilla liikkuessa suuntavaistoa hämää, että täällä eteläisellä pallonpuoliskolla aurinko on keskipäivällä pohjoisessa ja lisäksi kiertää taivaankannella vastapäivään! Sinisen linjan hop-on hop-off –bussi toi meidät kotimökille Inn on the Square-hotelliin.
La 3.12. Hyväntoivonniemi
Afrikan lounaisin niemenkärki on Hyväntoivonniemi, jota aavelaiva Lentävä Hollantilainen ikuisesti yrittää kiertää. Kapkaupunki sijaitsee kyseisen kymmeniä kilometrejä pitkän niemen tyvessä. Tänään on ohjelmassa kokopäiväretki Hyväntoivonniemelle. Alkumatkasta ohitamme komean rivin vuorenhuippuja nimeltään 12 apostolia. Nimenantajan uskonnollinen innostus on ollut suurempi kuin hänen laskutaitonsa, sillä vuorenhuippuja on oikeasti 18. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa nimeltään Hout Bay meidät lastattiin bussista laivaan tarkoituksena mennä katselemaan kapinhylkeitä, joita asustelee satamäärin tietyllä luodolla. Laivan moottori ei lähde käyntiin; niinpä meidät lastattiin toiseen laivaan, jolla pääsimmekin matkaan. Hylkeitä nähtiin läheltä ja paljon, mutta niiden saari haisee pahalta. Bussimatka jatkui Chapman’s Peak –nimistä maisematietä Simonstown’iin, missä on suuri afrikanpingviiniyhdyskunta. Sinne kävellessä huomaan hiekkaisen poukaman, jossa mustat lapset uida polskuttavat. Kyllä yksi lapsenmielinen mukaan mahtuu; kun pingviinit on katsottu viuhahdan uimahousuihin ja uin Atlantin viileässä vedessä. Retki etenee Hyväntoivonniemen kärkeen. Kun pysähdymme rannalla, minä ja Arja kipaisemme pienelle vuorenhuipulle, jossa teemme poseerausasentoja ja otamme toisistamme valokuvia. Se näyttää alhaalta vaaralliselta, ja Mia välttää pari ennenaikaista harmaata hiusta, kun ei huomaa, mitä me puuhailemme. Hänkin saisi ikäviä paperitöitä, jos menettäisi retkellä pari asiakasta. Pentti ottaa tehokkaalla zoomillaan videon meistä pelleilemässä vuorenhuipulla.
Sitten retki jatkuu bussilla mäelle, jonka huipulla on majakka. Loppumatkan sinne pääsee rinnejunalla. Minä ja Arja ja joku muukin haluaa kuitenkin kävellä sinne polkua pitkin. Maisemat ovat upeat, kuten tälläkin retkellä monesti aikaisemmin; sekä Intian valtameri että Atlantti näkyvät. Kello on jo 17 kun palaamme Kapkaupunkiin. Illalla syömme viimeistä kertaa yhdessä . Albatrossin henkilökuntaa kiitellään ja kehutaan ansaitusti. Mia onkin viehättävä ja huumorintajuinen, mutta viranhoidossaan jämäkkä. Maassa pysyvästi asuvana hänen kohdemaan tuntemuksensa on syvällistä. Kyseessä on afrikkalainen ilta. Ensin pöydissä kiertää tarjoilija vesikannun ja pesuvadin kanssa, ja kaikkien on pestävä kätensä. Ruokaa ei tilata, vaan kaikki listalla olevat ruokalajit kannetaan pöytiin. Kun on syöty, yksi tarjoilija kiertää tekemässä kaikille kasvomaalauksen. Ihmiset ottavat innokkaasti valokuvia toisistaan. Muuan nimeltä mainitsematon Paavo on aivan hirmuisen apassipäällikkö Geronimon näköinen. Sitten kuuluu kovaa ääntä, ja luulemme, että ruotsalaiset turistit möykkäävät viereisessä salissa, kunnes henkilökunnan showryhmä siirtyy meidän puolellemme. Rumpu saa kyytiä ja innostuneesti esitetty laulu ja tanssi on rytmikästä.
Pimentyneessä illassa hotellille palataan bussilla.
Su 4.12. Kapkaupunki
Useimmille matkalaisille tämä on kotiinlähtöpäivä. Ryhmässä kuuluisi olla joku, joka on aina myöhässä ja joku, joka valittaa kaikesta, mutta meillä ei ollut kumpaakaan. Niinpä ainoa paheellinen henkilö ryhmässämme oli vanha merikarhu, joka joskus tuprutteli sikareitaan.
Esa ja Leena jäivät kuitenkin muutamaksi päiväksi Kapkaupunkiin . Me sekä Kimmo ja Paula olimme ostaneet muutaman lisäpäivän, jotka vietettäisiin Victorian putouksilla. Sinne lähdettäisiin vasta maanantai-aamuna, joten meillä oli vielä yksi yö ja kokonainen vapaapäivä Kapkaupungissa. Kävelimme aamupäivällä kaupungin puistoissa, joista meille ennakkoon kehuttu Compay Garden olikin hieno. Vierailimme National Art Gallery’ssä , joka ei ollut kovin kummoinen, ja Arja osti tuliaisia kahdeksalle lapsenlapselleen. Kävimme viettämässä siestaa hotellissa ja lähdimme illalla uudelleen kaupungille. Kävelimme Water Front’iin. Söimme siellä ja Arja teki vaateostoksia. Naisen vaateostoksilla mukana olo voi ajaa miehen hulluuden partaalle. Kävelimme takaisin hotellille juuri ennen hämärän laskeutumista. Illalla sytytettäisiin katujen jouluvalot, mikä antaa paikallisille syyn koko yön kestävään juhlintaan. Mietin, syyllistynkö rasismiin, jos ennustan, että tulossa on musta joulu.
Ma 5.12. Victorian putoukset
Olemme sattumalta edellisillä matkoillamme päässeet näkemään Niagaran putoukset, Iguassun ja Reinin putoukset Sveitsissä. Niinpä tuntui, että kun nyt olemme näillä nurkilla, olisi munaus jättää Victorian putoukset näkemättä ja pilata hyvä sarja. ”Näillä nurkilla” on suhteellinen käsite, Kapkaupungista on Victorian putouksille noin 2000 km, saman verran kuin Helsingistä Milanoon. Suomalaista opasta meillä ei enää ollut, mutta Albatros oli tilannut meille valmiiksi lentokenttäkuljetukset. Pidimme paljon yhtä Kimmon ja Paulan kanssa, joten emme tunteneet itseämme kovin orvoiksi. Lento Victoria Falls’iin Zimbabween tapahtui Johannesburgin kautta. Zimbabwen diktaattori Robert Mugabe on vanha (92v) marxilainen, niinpä meno lentokentällä oli kuin vanhoina hyvinä aikoina Neuvostoliitossa: henkilökuntaa oli paljon, pönäkät pukumiehet palloilivat tyhjän panttina, turistit seisoivat tahmeasti etenevissä jonoissa, vain muutama nainen teki hommia täyttäen käsipelillä lomakkeita ja lyöden niihin leimoja, paljon leimoja. Lopulta pääsimme byrokratian läpi , siirryimme järjestetyllä kuljetuksella Victoria Falls’in kylään ja majoituimme hotelliin Kingdom at Victoria Falls, kuten Kimmo ja Paulakin. Minä ja Arja lähdimme heti saapumispäivänä katsomaan putouksia. Sinne oli hotellilta muutaman minuutin kävelymatka. Kiusallista oli, että heti hotellialueen ulkopuolella sitkeät kaupustelijat kävivät kimppuumme. Putouksen reunapoluille he eivät päässeet, sillä sinne on suolainen 30 dollarin pääsymaksu. Lämmintä oli klo 16 maissa noin 38C, joten tarkeni hyvin, kun aurinkokin paistoi. Itse putoukset ovat mahtavia, noin 100 metrin korkuisia, kaksi kertaa niin korkeita kuin Niagara. Näimme ihmeeksemme, kuinka ylhäällä aivan putouksen partaalla oli ihmisiä uimassa . Ilmeisesti siellä on syvennys, jonka kautta käy vain vähäinen virtaus. Seuraavana päivänä kuulimme oppaalta, että näin onkin ja paikan nimi on Paholaisen uima-allas.
Ti 6.12. Sambesi
Itsenäisyyspäivä. Aamulla sää oli eiliseen nähden vilpoisa, noin 30C. Meillä oli opastettu kävelyretki putouksilla. Nousemme joukkoliikennevälineeseen, joka aluksi vie meidät katsomaan seudun isointa puuta. Kyseessä on apinanleipäpuu, jolla on ikää jopa 1500 vuotta ja rungolla ympärysmittaa 18 metriä. sitten kävelemme putousten reunapolkuja pari tuntia, enimmäkseen samoja, joita olemme Arjan kanssa jo edellisenä päivänä kulkeneet. Reitin alussa on Livingstonen patsas. Hän ensimmäisenä eurooppalaisena näki putoukset ja nimesi ne kuningattarensa mukaan.
Keskipäivällä käymme päiväkahvilla naapurihotellissa, joka on v. 1904 rakennettu Victoria Falls hotelli, nähtävyys sinänsä, ja nautimme juomien lisäksi sen arvokkaasta brittiläisestä ilmapiiristä, Kun poistumme hotellien alueelta parin sadan metrin päähän ostamaan postimerkkejä, käyvät kaupustelijat meihin kiinni kuin hirvikärpäset. Ihmiset Zimbabwessa ovat oikeastaan ystävällisiä ja kunnollisia, mutta heidän tilanteensa on epätoivoinen. Mugabe on ryssinyt maan talouden, työttömyys on wikipedian mukaan 80%, maan valtaapitävien ilmoituksen mukaan tosin vain 60%.
Superinflaatio tuhosi maan valuutan jo vuosia sitten. Painettiin jopa 100 miljardin dollarin seteleitä, mutta kun niilläkään ei kohta saanut mitään, luovutettiin ja otettiin virallisesti maan valuutaksi Yhdysvaltojen dollari. Vähiltä turisteilta pyritään ottamaan rahat tehokkaasti pois, heille kaikki on kallista. Odotettu eläkeikä Zimbabwessa on 37 vuotta, ennen Mugaben valtakautta se oli sentään yli 60 vuotta. Mugabe takertuu valtaan, keskustelu hänen seuraajastaan on kielletty. Maan vastoinkäymisistä hän syyttää länsimaisia imperialisteja. Illalla ohjelmassamme on auringonlaskuristeily Sambesi joella. Siemailimme kaksikerroksisen risteilyaluksen yläkannella risteilyn hintaan kuuluvia juomia aluksen lipuessa hiljaa putousten yläpuolella olevalla järvellä. Näimme kymmeniä virtahepoja ja yhden romanttisen kosinnan, johon musta kaunotar vastasi myönteisesti. Yhtään krokodiilia emme nähneet. Varmaan, jos aluksemme olisi uponnut ja olisimme joutuneet veden varaan, niitäkin olisi kiitettävästi ilmaantunut paikalle.
Ke 7.12. Uima-altaalla
Hotellin alue on ympäröivän maan köyhyydestä huolimatta paratiisimainen. Viimeisen päivän aiomme vain löhöä uima-altaalla. Arja on edellisenä yönä saanut moskiiton puremia , mutta Paula lainaa hänelle antihistamiinia, jolloin kutina rauhoittuu. Onneksi meillä on malarian estolääkitys päällä. Keskipäivän auringossa on niin paljon potkua, että suojavoiteesta huolimatta suorassa auringonpaisteessa ei pysty olemaan, mutta onneksi aurinkokatoksia on riittävästi. Hotellin kylpyläosaston neitokaiset tulevat tarjoamaan palveluksiaan, ja Arja ottaakin selkä- ja niskahieronnan. Lähetämme muutaman postikortin. Jää nähtäväksi, tulevatko perille.
To 8.12. Kotimatka alkaa
Klo 11:00 lähtee kuljetus Victoria Falls’in lentokentälle. Sieltä lentomme vie meidät Sambiassa tehtävän välilaskun jälkeen Johannesburgiin. Näin saavumme tämän kiertomatkan aikana neljännen ja viimeisen kerran Johannesburgin suurelle ja hienolle lentoasemalle. Meillä on runsaasti aikaa. Siinä odotellessamme naishenkilö, joka kerää haastattelutietoja turisteilta liittyen heidän Etelä-Afrikan vierailuunsa, ottaa meidät kohteekseen. Kun hän kysyy, mitä olemme Etelä-Afrikassa nähneet ja tehneet, ja etenkin, missä muualla olemme käyneet kolmen viime vuoden aikana, hän saa paljon kirjoitettavaa lomakkeisiinsa. Lento Johannesburgista Lontooseen kestää 11 tuntia. Meitä kantaa maailman suurin matkustajalentokone, Airbus A380, joka voi ottaa jopa 850 matkustajaa. Laulussa Lentäjän poika sanoo: ”Ihailen villiä voimaa …” Sitä löytyy kosolti neljästä Rolls Royce Trent –moottorista, jotka nostavat vaivatta jättiläisen taivaalle.
Pe 9.12. Paluu kotiin
Aamulla Lontoossa tapaamme uudestaan Esan ja Leenan, jotka ovat tuntia meitä myöhemmin tulleet suoralla lennolla Kapkaupungista. Minä ja Arja etsimme odotussalin, joka ei nyt ole käytössä, ja otamme pienet päiväunet, sillä lentokoneessa nukkuminen on aina sitä sun tätä. Vasta iltapäivällä Suomen aikaa lähtee lentomme Helsinkiin, joka tässä vaiheessa tuntuu pieneltä hypähdykseltä. Lentoasemalla olen iloisesti yllättynyt, että matkalaukut ovat pysyneet Zimbabwesta asti mukanamme, kun olin henkisesti varautunut, että ne ovat päätyneet Timbuktuun. Saavumme kotiovelle klo 17:00 matkattuamme Victoria Falls’in hotellista lukien tasan 30 tuntia.
Yhteensä kiertomatkaamme sisältyi kahdeksan lentomatkaa, vaikka välilaskua Sambiaan ei lasketakaan. Saunavuoromme on klo 18:00 , ja se tulee tarpeeseen.
Google+Jaa Karkasimme Suomen marraskuun pimeydestä Albatrossin järjestämälle Etelä-Afrikan kiertomatkalle. Helsinki-Vantaan lentoasemalla matkatoimiston edustajalta saimme tietää, että ryhmäämme kuului 26 henkeä. He olivat enimmäkseen hyväkuntoisia eläkeläisiä, joukossa muutama työikäinen pariskunta. Lentomatkamme ensimmäinen vaihe suuntautui Lontooseen. Siellä Heathrown lentoasema on tunnetusti iso: siirtymiseen terminaalista 3 terminaaliin 5 vaati jalkatyön lisäksi sekä bussia että junaa. Sieltä jatkolento vei meidät Etelä-Afrikan Johannesburgiin, jossa on Afrikan suurin lentoasema. Matka sinne Helsingistä kesti 17 tuntia.
Ke 23.11. Krugerin kansallispuisto
Johannesburgin lentoasemalla meitä oli vastassa Albatrossin suomalaisopas Mia. Hän lastasi meidät bussiin ja 470 km matka Krugerin kansallispuistoon Etelä-Afrikan koilliskulmaan alkoi. Matkalla huomasimme, että maassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Puisto on reilusti kaksi kertaa Uudenmaan läänin kokoinen ja se rajoittuu Mosambikin ja Zimbabwen rajojen takana oleviin suuriin kansallispuistoihin, joten eläimillä on tilaa vaeltaa. Kohteemme on tarkkaan ottaen Krugeriin ilman aitaa rajoittuvalla Manyeletin yksityisellä suojelualueella sijaitseva Albatrossin oma leiri. Saavuimme sinne loppumatkan jeepeillä illan jo pimetessä ja majoituimme luksustelttoihin. Leirin ympärillä ei ollut suoja-aitaa, joten meitä kiellettiin ehdottomasti poistumasta teltasta pimeän aikaan ilman saattajaa. Leirin päällikkö ilmaisi asian niin, että jos pääsemme hengestämme, hänelle koituu ikäviä paperitöitä, ja siitä hän ei pidä. Samalla valopiirin reunalle ilmestyi tallustelemaan kaksi naarasleijonaa, mikä antoi hänen sanoilleen uskottavuutta. Meitä myös neuvottiin säilömään kaikki syötäväksi kelpaava kunkin teltan terassilla olevaan raskaaseen arkkuun, jota leiriä terrorisoivat pienet apinat eivät jaksaisi avata. Muuten voisi käydä esimerkiksi niin, että apinat söisivät hammastahnan ja harjaisivat hampaansa asiakkaan harjalla.
Yöllä Arja kuuli teltan ulkopuolelta leijonien ääniä, mutta arvasi, etten ilahtuisi, jos hän herättäisi minut kuuntelemaan niitä.
To 24.11. Safareita
Alkuasukkaiden rummutus herätti matkalaiset aamulla klo 5. Klo 5:30 lähdettiin kolmeen jeeppiin jakautuneina kiertelemään puiston ajo-uria ja etsimään elukoita. Siinä meillä olikin erinomaisen hyvä onni, sillä olimme tuota pikaa nähneet läheltä harvinaisen gepardin, leijonalauman, sarvikuonoja, kirahveja, seeproja , norsuja ja ujon leopardin. Näimme leijonan järsivän puhvelin jäännöksiä korppikotkien odottaessa viereisessä puussa vuoroaan. Alkuasukaskuskit käänsivät jeeppinsä ajo-urilta savannille eläimiä nähdessään ja pääsivät usein alle 10 m päähän karkottamatta eläintä. Eläimet olivat tottuneet jeeppeihin, eivätkä näyttäneet häiriintyvän niistä. Leijonien katsellessa meitä jopa 3 m päästä tunsin avoimessa jeepissä olevani kuin tarjoiluvaunussa. Antilooppeja näimme montaa sorttia; eniten oli siroja ja arkoja impala-antilooppeja. Isot gnu-antiloopit olivat rumia; sanotaankin, että ne luotiin viimeisinä yli jääneistä osista, jotka eivät oikein sovi yhteen. Palasimme leirille aamiaiselle kello yhdeksäksi. Keskipäivällä oli kuumaa, ehkä 35 C, ja kävin uimassa leirin pienessä uima-altaassa. Olin jo poistunut paikalta enkä nähnyt, kun altaalle juomaan tullut norsu ajoi seuraavat uimarit tiehensä altaasta. Illalla kävimme uudestaan jeeppisafarilla. Näimme nyt myös virtahevon, hyeenan ja paviaanilauman.
Sattui myös ikävä kuolemantapaus: Leirimme lähellä olevassa lammessa majailevista kahdesta virtahevosta toinen kuoli. Seutua vaivasi näet jo kolmatta vuotta ankara kuivuus, ruohoa ei juurikaan ollut ja etenkin puhvelit ja virtahevot olivat vaikeuksissa. Leijonat tappoivat helposti nälän heikentämiä puhveleita , ja virtahepoja uhkasi tuhkimo-syndrooma: Ne joutuivat yöllä menemään niin kauas lammikostaan etsimään ruohoa, etteivät ehtineet takaisin, ennen kuin aurinko oli jo korkealla, ja polttivat näin herkän ihonsa auringossa. Kuollut virtahepo hinattiin traktorilla muutaman sadan metrin päähän savannille haaskaeläinten syötäväksi.
Pe 25.11. Sateet tulevat
Aamuherätys oli taas klo 5 ja teimme samat safariajelut kuin edellisenä päivänä. Nyt kävimme lisäksi keskipäivällä savannilla kävelyllä kivääriä kantavan alkuasukasoppaan johdolla.
Hän kertoi meille savannin eläimistä ja kasveista, ja kysyi sitten, mistä eläimestä oli peräisin kohtaamamme lantaläjä. Hänen opetuksiensa perusteella osasimme kertoa, että se oli norsun jätöksiä. Hän oli liioitellun pettynyt, kun ei päässyt ojentamaan meitä, mutta samalla tyytyväinen, että kuuntelimme hänen puheitaan. Palattuamme huomasin, että muurahaiset olivat vallanneet ruokakirstumme, apinoita sen sijaan ei ollut teltassamme näkynyt. Sain heittää muurahaisia täynnä olevat karkki- ja perunalastupussit roskiin. Muutenkin oli kova homma muurahaisten tappamisessa ja siivouksessa. Naapuriteltan emäntä näki minut puistelemassa kuolleita muurahaisia terassin matosta ja huomautti ukolleen kannustavana esimerkkinä, kuinka naapurissa mies siivoaa. Iltasafarilla oli tavoitteena löytää elävä puhveli, ainoa eläin, joka meillä oli vielä bongaamatta ”Big five” –joukosta: Norsu, sarvikuono, leijona, leopardi ja afrikanpuhveli. Kaksi puhvelia löydettiinkin taitavan ja haukansilmäisen jeeppikuskimme ansiosta; puhvelin pääkalloja olimme nähneet jo runsaasti. Kohtasimme vielä kaksi isoa urosnorsua, joita saimme katsella läheltä. Kuskimme sai kuitenkin painaa äkkiä kaasua, kun toinen norsuista lähti kymmenen metrin päästä tulemaan jeeppiä kohti. Illallisella juhlittiin yhden jeeppikuskimme neljännen lapsen syntymää ja yhden matkalaisen 69. syntymäpäivää. Leirin henkilökunta tarjosi täytekakkua ja hienon kansanmusiikkiesityksen. Tiesin, että seuraavaksi päiväksi oli ennustettu seudulle sadetta ja esitin ääneen toivotuksen, että nyt sataisi viikon yhteen menoon. Se tekisi hyvää luonnolle ja huomenna meidän tilallemme tuleville ruotsalaisturisteille. Sade alkoikin jo samana iltana ja jatkui koko yön.
La 26.11. Lohikäärmevuoret
Herätys oli klo 5:30, oli lähtöpäivä. Sade jatkui ajoittaisena. Aamupalalla, kun Arja laski aamiaistarjottimensa pöydälle, syöksyi lähellä kytännyt apina paikalle, kaatoi Kimmon kahvikupin ja kävi käsiksi Arjan hedelmäsalaattiin. Naisten huudot eivät siihen vaikuttaneet, mutta se pakeni, kun hyökkäsin sitä kohti nyrkit ojossa. Henkilökunta siivosi sotkun ja hätisti apinan kauemmaksi ampuen ritsoilla pikkukiviä. Pian suuntasimme bussimme pois savannilta ylös Lohikäärmevuorille; tien nimi oli Panorama Route. Ensimmäinen nähtävyys oli Blyde-joen kanjoni, etelä-afrikkalaisten mukaan maailman kolmanneksi suurin. Sen reunalla kohoavat kolme pyöreää vuorenhuippua tunnetaan nimellä Kolme sisarta. Seuraava nähtävyys oli Potholes, kalliorotkossa kuohuvan kosken kaivertama ryhmä hiidenkirnun tapaisia kaivoja, paikassa missä Blyde-river, Ilon joki ja Treur river, Surun joki, yhtyvät. Mia kertoi, kuinka nuo nimet juontuvat buurien pitkästä marssista historian hämärässä. Sitten piti olla vuorossa näköalapaikka ”Gods Window” , mutta se oli pilvien sisällä, joten menimme sen sijasta katsomaan Lisbon –vesiputousta. Päivän ajomatka oli pitkä ja päättyi illan jo hämärtyessä lähelle Pretoriaa Zebra Lodge –hotellille.
Su 27.11. Soweto ja Pretoria
Oli sunnuntai. Johtajamme armahti meitä ja antoi nukkua pitkään; herätys oli vasta 6:15 . Suuntasimme bussilla Johannesburgin slummiin nimeltä Soweto. Nykyään se on oikea kaupunki eikä pelkkä slummi, asukkaita peräti 3,5 miljoonaa. Soweton sairaala on eteläisen pallonpuoliskon suurin. Paikallisoppaamme Freddy halusi esitellä meille tasa-arvon ajan saavutuksia eikä kurjuutta; Toki näemme myös ikkunattomia peltihökkeleitä bussin ikkunoista. Valtion varoin on hökkeleiden tilalle rakennettu ihmisasunnoksi kelpaavia mökkejä. Kävimme Vilakazi-kadulla. Tuloerot ovat suuret, näemme jonkun kiillottavan kadun varteen pysäköityä Aston Martinia. Vilakazi on maailman ainoa katu, jonka asukkaista kaksi on saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Nelson Mandelan koti on museona ja siellä vierailimmekin. Desmond Tutun talo on asumiskäytössä, tosin hän ei itse enää asu siellä.
Sitten siirryimme Etelä-Afrikan hallinnolliseen pääkaupunkiin Pretoriaan ja tutustuimme sen nähtävyyksiin. Illalla Zebra Lodge-hotellilla alkuasukkaat lainasivat jokaiselle oman rummun ja panivat meidät harjoittelemaan rummutusta, ennen kuin antoivat ruokaa.
Ma 28.11. Tsitsikamma
Maanantai-aamuna herätys oli taas klo 5:30. Lentomme etelärannikolle Port Elizabethiin lähtisi vasta klo 11:10 , mutta Johannesburgin aamuruuhkaan täytyi varautua. Lentomme oli myöhässä. Katselimme odotussalin ikkunoista kun konettamme korjattiin, tuleekohan tuosta mitään? Reilun tunnin myöhässä pääsemme kuitenkin matkaan. Port Elizabethista matka jatkui bussilla pitkin etelärannikkoa kohti länttä ja Kapkaupunkia. Täällä ei kärsitä kuivuudesta – reitin nimi on Garden Route. Tulimme huiman syvässä rotkossa virtaavalle Storms joelle ja Tsitsikamman kansallispuistoon. Siellä teimme tunnin kävelyretken . Etelä-Afrikassa on hyvin vähän metsää ja sekin on istutettua; täällä Tsitsikammassa on yksi harvoista alkuperäisistä metsistä, muualta ne ovat hävinneet armottomien hakkuiden takia. Matka jatkui illaksi Plettenberg Bayn kaupunkiin. Ennen sitä ylitimme Afrikan korkeimman sillan yli 216 m syvän Bloukrans-joen rotkon. Se on maailman 4. korkein kaupallinen benjihyppypaikka. Majoitumme pariksi yöksi Whalesong-hotelliin.
Ti 29.11. Plettenberg Bay
Leppoisa päivä. Ajoimme Keurbooms-joelle , jonka ympäristö on luonnonsuojelualuetta. Teimme siellä kahden tunnin veneristeilyn. Aurinko paistoi, kuten melkein koko ajan muinakin päivinä.
Pysähdyimme uimaan ja nauttimaan virvokkeita joen hiekkaiselle rannalla. Rannoilla näkyi muutamia komeita alkuasukkaille pyhiä keltapuita ja kauniita lintuja.
Myöhemmin päivällä oli omaa aikaa Plettenberg Bayssa ja tutustuimme kävellen kaupunkiin. Pimeän aikaan ulkona liikkuminen on suositeltavaa vain taksilla, sillä rikollisuus on maassa suuri ongelma. Murhia ja raiskauksia tehdään suhteessa väkilukuun eniten maailmassa, 50 murhaa päivässä. Pakanamaan meininkiä, näinkään ei pääse sanomaan, kun täällä on kristittyjä 80% eli enemmän kuin Suomessa.
Ke 30.11. Tippukiviluola
Aamulla jatkamme Garden Route’a bussilla länteen pitkin rannikkoa. George nimisen pikkukaupungin kohdalla käännymme sisämaahan. Ylitämme Outeniqua-vuoriston ja tulemme kuivalle Karoo-nimiselle seudulle. Tutustumme strutsifarmiin Oudtshoornin kaupungin lähellä. Suurimmat linnut ovat 270 cm korkuisia ja painavat 150 kg. Ihminen ei näille pärjää; jos strutsi suuttuu sinulle, on paras tapa jäädä henkiin näytellä kuollutta. Samalla seudulla sijaitsevat Cango Caves –tippukiviluolat, joihin seuraavaksi tutustuimme. Ne ovat sanoinkuvaamattoman hieno luonnon taideteos. Majoitumme Svartberg Manor-hotelliin, vietämme aikaa uima-altaalla ja syömme illallisella strutsipihvejä.
To 1.12. Viininmaistelua
Lähdemme kohti etelärannikkoa ja ylitämme Outeniqua-vuoret nyt eri solaa pitkin kuin eilen. Sitten käännymme länteen jatkaen kohti Kapkaupunkia Garden Route’a pitkin. Näemme siistejä pikkukaupunkeja, joista pysähdymme katselemaan Swellendam’ia, joka on Kapmaan vanhimpia kaupunkeja. Pysähdymme maistelemaan viinejä Van Loveren’in suurelle viinitilalle. Paikka on kukka- ja puuistutuksineen paratiisimaisen kaunis. Myös toiseen paikkaan pysähdytään maistelemaan viinejä; Overhex’iä voisi luonnehtia viinitehtaaksi. Se ei kasvata itse rypäleitään.
Illalla alkaa Kapkaupungin maamerkki Pöytävuori erottua taivaanrannasta. Majoitumme aivan kaupungin keskustaan Greenmarket-torin reunalle hotelliin nimeltä Inn on the Square .
Pe 2.12. Pöytävuori
Vapaapäivä. Aluksi ostimme päiväliput hop-on hop-off –busseihin. Ne liikkuvat turisteja kiinnostavia reittejä kaupungilla. Ensimmäiseksi ajoimme punaisella kaksikerrosbussilla Pöytävuoren vaijerihissin ala-asemalle. Ei ollut vielä ruuhkaa, sää oli aurinkoinen ja tyyni. Ylhäältä vuorelta näkymät olivat mahtavat. Pöytävuoren laki on komea paikka korkeanpaikan leirille. Patikoimme Arjan kanssa pöydän toiselle reunalle 3 km päähän paikkaan nimeltä Maclear’s Beacon, joka on vuoren korkein kohta. Pöytävuorelta näkyi hyvin myös vankilasaari Robben Island, jonne useat ryhmästämme tekivät retken Nelson Mandelan selliä katsomaan. Pöytävuorelta jatkoimme punaisella bussilla Waterfront’iin , joka on kauppakeskusten ja ravintoloiden keskittymä. Suoritimme tuloksekasta shoppailua laajassa Victoria Warf –kauppakeskuksessa. Pyörittyämme siellä aikamme Arja huomautti, että tänne voisi eksyä. Lohdutin häntä, että siinä suhteessa meillä ei ole mitään menetettävää, olemme eksyneet jo aikoja sitten. Muutenkin kaupungilla liikkuessa suuntavaistoa hämää, että täällä eteläisellä pallonpuoliskolla aurinko on keskipäivällä pohjoisessa ja lisäksi kiertää taivaankannella vastapäivään! Sinisen linjan hop-on hop-off –bussi toi meidät kotimökille Inn on the Square-hotelliin.
La 3.12. Hyväntoivonniemi
Afrikan lounaisin niemenkärki on Hyväntoivonniemi, jota aavelaiva Lentävä Hollantilainen ikuisesti yrittää kiertää. Kapkaupunki sijaitsee kyseisen kymmeniä kilometrejä pitkän niemen tyvessä. Tänään on ohjelmassa kokopäiväretki Hyväntoivonniemelle. Alkumatkasta ohitamme komean rivin vuorenhuippuja nimeltään 12 apostolia. Nimenantajan uskonnollinen innostus on ollut suurempi kuin hänen laskutaitonsa, sillä vuorenhuippuja on oikeasti 18. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa nimeltään Hout Bay meidät lastattiin bussista laivaan tarkoituksena mennä katselemaan kapinhylkeitä, joita asustelee satamäärin tietyllä luodolla. Laivan moottori ei lähde käyntiin; niinpä meidät lastattiin toiseen laivaan, jolla pääsimmekin matkaan. Hylkeitä nähtiin läheltä ja paljon, mutta niiden saari haisee pahalta. Bussimatka jatkui Chapman’s Peak –nimistä maisematietä Simonstown’iin, missä on suuri afrikanpingviiniyhdyskunta. Sinne kävellessä huomaan hiekkaisen poukaman, jossa mustat lapset uida polskuttavat. Kyllä yksi lapsenmielinen mukaan mahtuu; kun pingviinit on katsottu viuhahdan uimahousuihin ja uin Atlantin viileässä vedessä. Retki etenee Hyväntoivonniemen kärkeen. Kun pysähdymme rannalla, minä ja Arja kipaisemme pienelle vuorenhuipulle, jossa teemme poseerausasentoja ja otamme toisistamme valokuvia. Se näyttää alhaalta vaaralliselta, ja Mia välttää pari ennenaikaista harmaata hiusta, kun ei huomaa, mitä me puuhailemme. Hänkin saisi ikäviä paperitöitä, jos menettäisi retkellä pari asiakasta. Pentti ottaa tehokkaalla zoomillaan videon meistä pelleilemässä vuorenhuipulla.
Sitten retki jatkuu bussilla mäelle, jonka huipulla on majakka. Loppumatkan sinne pääsee rinnejunalla. Minä ja Arja ja joku muukin haluaa kuitenkin kävellä sinne polkua pitkin. Maisemat ovat upeat, kuten tälläkin retkellä monesti aikaisemmin; sekä Intian valtameri että Atlantti näkyvät. Kello on jo 17 kun palaamme Kapkaupunkiin. Illalla syömme viimeistä kertaa yhdessä . Albatrossin henkilökuntaa kiitellään ja kehutaan ansaitusti. Mia onkin viehättävä ja huumorintajuinen, mutta viranhoidossaan jämäkkä. Maassa pysyvästi asuvana hänen kohdemaan tuntemuksensa on syvällistä. Kyseessä on afrikkalainen ilta. Ensin pöydissä kiertää tarjoilija vesikannun ja pesuvadin kanssa, ja kaikkien on pestävä kätensä. Ruokaa ei tilata, vaan kaikki listalla olevat ruokalajit kannetaan pöytiin. Kun on syöty, yksi tarjoilija kiertää tekemässä kaikille kasvomaalauksen. Ihmiset ottavat innokkaasti valokuvia toisistaan. Muuan nimeltä mainitsematon Paavo on aivan hirmuisen apassipäällikkö Geronimon näköinen. Sitten kuuluu kovaa ääntä, ja luulemme, että ruotsalaiset turistit möykkäävät viereisessä salissa, kunnes henkilökunnan showryhmä siirtyy meidän puolellemme. Rumpu saa kyytiä ja innostuneesti esitetty laulu ja tanssi on rytmikästä.
Pimentyneessä illassa hotellille palataan bussilla.
Su 4.12. Kapkaupunki
Useimmille matkalaisille tämä on kotiinlähtöpäivä. Ryhmässä kuuluisi olla joku, joka on aina myöhässä ja joku, joka valittaa kaikesta, mutta meillä ei ollut kumpaakaan. Niinpä ainoa paheellinen henkilö ryhmässämme oli vanha merikarhu, joka joskus tuprutteli sikareitaan.
Esa ja Leena jäivät kuitenkin muutamaksi päiväksi Kapkaupunkiin . Me sekä Kimmo ja Paula olimme ostaneet muutaman lisäpäivän, jotka vietettäisiin Victorian putouksilla. Sinne lähdettäisiin vasta maanantai-aamuna, joten meillä oli vielä yksi yö ja kokonainen vapaapäivä Kapkaupungissa. Kävelimme aamupäivällä kaupungin puistoissa, joista meille ennakkoon kehuttu Compay Garden olikin hieno. Vierailimme National Art Gallery’ssä , joka ei ollut kovin kummoinen, ja Arja osti tuliaisia kahdeksalle lapsenlapselleen. Kävimme viettämässä siestaa hotellissa ja lähdimme illalla uudelleen kaupungille. Kävelimme Water Front’iin. Söimme siellä ja Arja teki vaateostoksia. Naisen vaateostoksilla mukana olo voi ajaa miehen hulluuden partaalle. Kävelimme takaisin hotellille juuri ennen hämärän laskeutumista. Illalla sytytettäisiin katujen jouluvalot, mikä antaa paikallisille syyn koko yön kestävään juhlintaan. Mietin, syyllistynkö rasismiin, jos ennustan, että tulossa on musta joulu.
Ma 5.12. Victorian putoukset
Olemme sattumalta edellisillä matkoillamme päässeet näkemään Niagaran putoukset, Iguassun ja Reinin putoukset Sveitsissä. Niinpä tuntui, että kun nyt olemme näillä nurkilla, olisi munaus jättää Victorian putoukset näkemättä ja pilata hyvä sarja. ”Näillä nurkilla” on suhteellinen käsite, Kapkaupungista on Victorian putouksille noin 2000 km, saman verran kuin Helsingistä Milanoon. Suomalaista opasta meillä ei enää ollut, mutta Albatros oli tilannut meille valmiiksi lentokenttäkuljetukset. Pidimme paljon yhtä Kimmon ja Paulan kanssa, joten emme tunteneet itseämme kovin orvoiksi. Lento Victoria Falls’iin Zimbabween tapahtui Johannesburgin kautta. Zimbabwen diktaattori Robert Mugabe on vanha (92v) marxilainen, niinpä meno lentokentällä oli kuin vanhoina hyvinä aikoina Neuvostoliitossa: henkilökuntaa oli paljon, pönäkät pukumiehet palloilivat tyhjän panttina, turistit seisoivat tahmeasti etenevissä jonoissa, vain muutama nainen teki hommia täyttäen käsipelillä lomakkeita ja lyöden niihin leimoja, paljon leimoja. Lopulta pääsimme byrokratian läpi , siirryimme järjestetyllä kuljetuksella Victoria Falls’in kylään ja majoituimme hotelliin Kingdom at Victoria Falls, kuten Kimmo ja Paulakin. Minä ja Arja lähdimme heti saapumispäivänä katsomaan putouksia. Sinne oli hotellilta muutaman minuutin kävelymatka. Kiusallista oli, että heti hotellialueen ulkopuolella sitkeät kaupustelijat kävivät kimppuumme. Putouksen reunapoluille he eivät päässeet, sillä sinne on suolainen 30 dollarin pääsymaksu. Lämmintä oli klo 16 maissa noin 38C, joten tarkeni hyvin, kun aurinkokin paistoi. Itse putoukset ovat mahtavia, noin 100 metrin korkuisia, kaksi kertaa niin korkeita kuin Niagara. Näimme ihmeeksemme, kuinka ylhäällä aivan putouksen partaalla oli ihmisiä uimassa . Ilmeisesti siellä on syvennys, jonka kautta käy vain vähäinen virtaus. Seuraavana päivänä kuulimme oppaalta, että näin onkin ja paikan nimi on Paholaisen uima-allas.
Ti 6.12. Sambesi
Itsenäisyyspäivä. Aamulla sää oli eiliseen nähden vilpoisa, noin 30C. Meillä oli opastettu kävelyretki putouksilla. Nousemme joukkoliikennevälineeseen, joka aluksi vie meidät katsomaan seudun isointa puuta. Kyseessä on apinanleipäpuu, jolla on ikää jopa 1500 vuotta ja rungolla ympärysmittaa 18 metriä. sitten kävelemme putousten reunapolkuja pari tuntia, enimmäkseen samoja, joita olemme Arjan kanssa jo edellisenä päivänä kulkeneet. Reitin alussa on Livingstonen patsas. Hän ensimmäisenä eurooppalaisena näki putoukset ja nimesi ne kuningattarensa mukaan.
Keskipäivällä käymme päiväkahvilla naapurihotellissa, joka on v. 1904 rakennettu Victoria Falls hotelli, nähtävyys sinänsä, ja nautimme juomien lisäksi sen arvokkaasta brittiläisestä ilmapiiristä, Kun poistumme hotellien alueelta parin sadan metrin päähän ostamaan postimerkkejä, käyvät kaupustelijat meihin kiinni kuin hirvikärpäset. Ihmiset Zimbabwessa ovat oikeastaan ystävällisiä ja kunnollisia, mutta heidän tilanteensa on epätoivoinen. Mugabe on ryssinyt maan talouden, työttömyys on wikipedian mukaan 80%, maan valtaapitävien ilmoituksen mukaan tosin vain 60%.
Superinflaatio tuhosi maan valuutan jo vuosia sitten. Painettiin jopa 100 miljardin dollarin seteleitä, mutta kun niilläkään ei kohta saanut mitään, luovutettiin ja otettiin virallisesti maan valuutaksi Yhdysvaltojen dollari. Vähiltä turisteilta pyritään ottamaan rahat tehokkaasti pois, heille kaikki on kallista. Odotettu eläkeikä Zimbabwessa on 37 vuotta, ennen Mugaben valtakautta se oli sentään yli 60 vuotta. Mugabe takertuu valtaan, keskustelu hänen seuraajastaan on kielletty. Maan vastoinkäymisistä hän syyttää länsimaisia imperialisteja. Illalla ohjelmassamme on auringonlaskuristeily Sambesi joella. Siemailimme kaksikerroksisen risteilyaluksen yläkannella risteilyn hintaan kuuluvia juomia aluksen lipuessa hiljaa putousten yläpuolella olevalla järvellä. Näimme kymmeniä virtahepoja ja yhden romanttisen kosinnan, johon musta kaunotar vastasi myönteisesti. Yhtään krokodiilia emme nähneet. Varmaan, jos aluksemme olisi uponnut ja olisimme joutuneet veden varaan, niitäkin olisi kiitettävästi ilmaantunut paikalle.
Ke 7.12. Uima-altaalla
Hotellin alue on ympäröivän maan köyhyydestä huolimatta paratiisimainen. Viimeisen päivän aiomme vain löhöä uima-altaalla. Arja on edellisenä yönä saanut moskiiton puremia , mutta Paula lainaa hänelle antihistamiinia, jolloin kutina rauhoittuu. Onneksi meillä on malarian estolääkitys päällä. Keskipäivän auringossa on niin paljon potkua, että suojavoiteesta huolimatta suorassa auringonpaisteessa ei pysty olemaan, mutta onneksi aurinkokatoksia on riittävästi. Hotellin kylpyläosaston neitokaiset tulevat tarjoamaan palveluksiaan, ja Arja ottaakin selkä- ja niskahieronnan. Lähetämme muutaman postikortin. Jää nähtäväksi, tulevatko perille.
To 8.12. Kotimatka alkaa
Klo 11:00 lähtee kuljetus Victoria Falls’in lentokentälle. Sieltä lentomme vie meidät Sambiassa tehtävän välilaskun jälkeen Johannesburgiin. Näin saavumme tämän kiertomatkan aikana neljännen ja viimeisen kerran Johannesburgin suurelle ja hienolle lentoasemalle. Meillä on runsaasti aikaa. Siinä odotellessamme naishenkilö, joka kerää haastattelutietoja turisteilta liittyen heidän Etelä-Afrikan vierailuunsa, ottaa meidät kohteekseen. Kun hän kysyy, mitä olemme Etelä-Afrikassa nähneet ja tehneet, ja etenkin, missä muualla olemme käyneet kolmen viime vuoden aikana, hän saa paljon kirjoitettavaa lomakkeisiinsa. Lento Johannesburgista Lontooseen kestää 11 tuntia. Meitä kantaa maailman suurin matkustajalentokone, Airbus A380, joka voi ottaa jopa 850 matkustajaa. Laulussa Lentäjän poika sanoo: ”Ihailen villiä voimaa …” Sitä löytyy kosolti neljästä Rolls Royce Trent –moottorista, jotka nostavat vaivatta jättiläisen taivaalle.
Pe 9.12. Paluu kotiin
Aamulla Lontoossa tapaamme uudestaan Esan ja Leenan, jotka ovat tuntia meitä myöhemmin tulleet suoralla lennolla Kapkaupungista. Minä ja Arja etsimme odotussalin, joka ei nyt ole käytössä, ja otamme pienet päiväunet, sillä lentokoneessa nukkuminen on aina sitä sun tätä. Vasta iltapäivällä Suomen aikaa lähtee lentomme Helsinkiin, joka tässä vaiheessa tuntuu pieneltä hypähdykseltä. Lentoasemalla olen iloisesti yllättynyt, että matkalaukut ovat pysyneet Zimbabwesta asti mukanamme, kun olin henkisesti varautunut, että ne ovat päätyneet Timbuktuun. Saavumme kotiovelle klo 17:00 matkattuamme Victoria Falls’in hotellista lukien tasan 30 tuntia.
Yhteensä kiertomatkaamme sisältyi kahdeksan lentomatkaa, vaikka välilaskua Sambiaan ei lasketakaan. Saunavuoromme on klo 18:00 , ja se tulee tarpeeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti