Teneriffan matkapäiväkirja 2010
Matkapäiväkirja Teneriffa 2010 Arja ja Tuomo
Su 31.01.
Su 31.01.
Aamukuudelta lähdemme taksilla kohti lentokenttää. Yöllä on
satanut 15 cm uutta lunta.
Lentokoneen lähtö viivästyy yli kaksi tuntia runsaan
lumentulon ja hölmöyden takia.
Kun kone rullaa
kiitoradan päähän, selviää, että kiitorata tarttisi aurata lumesta.
Jäädään parkkiin odottamaan. Kun rata on vihdoin
aurattu, huomataan , että siipien
jäänestoruiskutuksesta on kulunut yli puoli tuntia, joten se on uusittava.
Odotetaan puoli tuntia uutta jäänestoruiskutusta, kunnes
selviää, ettei sitä sääntöjen
vuoksi voi tehdä tällä parkkipaikalla, vaan pitää siirtyä
jäänestopaikalle.
Odotetaan puoli tuntia, minnekään ei siirrytä, liekö
jäänestopaikalla jonoa.
Polttoainetta päätetään tankata lisää. Lopulta jäänestokin
saadaan uusittua.
Matkustamossa on
pientä pelkoa, että lunta on satanut lisää, ja kierros alkaa alusta,
mutta helpotukseksemme pääsemme vihdoin ilmaan.
Lentokoneen
käytävällä harmaatukkainen mies muuttuu kasvoiltaankin harmaaksi,
hapuilee tukea, mutta kaatuu lattialle ja jää elottomana
makaamaan. Kuoliko se ?
Henkilökunta saa onneksi ikämiehen virvoitettua henkiin,
eikä Helsinkiin
tarvitse palata.
Lento Teneriffalle kestää yli kuusi tuntia. Laskeudumme saaren eteläiselle lentokentälle.
Täällä Playa de las Americas’issa ei sada juuri koskaan.
Paitsi ehkä silloin , kun me olemme täällä.
Ehdimme sentään hotellibussiin, ennen kuin ensimmäinen raju
sadekuuro piiskaa maisemaa.
Yksiömme Las Piramides –hotellissa on tilava, mutta ei niin
siistiksi remontoitu kuin
on annettu ymmärtää.
Illalla haluaisimme lähteä kaupungille , mutta sade jatkuu , joten
tyydymme syömään hotellin ravintolassa.
Sateen ropina yöllä on yleensä unettavaa , mutta nyt se
harmittaa.
Tuulikin on myrskyisä.
Tälläistäkö tämä on koko viikon ?
Hotelliaamiaisen jälkeen kävelemme runsaan kilometrin
bussiasemalle ja ostamme
Titsa Bono –kortin. Se on paikallinen matkakortti, jolla
bussimatkat saa puoleen
hintaan käteismaksuun verrattuna. Nousemme juuri lähdössä
olevaan bussiin 110 ja
ajamme sillä 70 km päässä olevaan saaren pääkaupunkiin Santa
Cruz’iin.
Kaupunkiin saavuttaessa juutumme ruuhkaan. Poliisit ohjaavat
liikennettä pienemmälle
sivukadulle, meidät päästetään menemään suoraan. Syy
paljastuu: Edessä kadut
ovat veden peitossa ja rankkasateiden ylikuormittamat
viemärit tulvivat suihkulähteinä kadulle.
Meillä on shoppailun lisäksi toinenkin syy tulla
pääkaupunkiin:
Haluamme asioida eräässä virastossa , joka on avoinna
arkisin klo 9 – 14 osoitteessa
Emilio Calzadilla –katu 5, neljäs kerros.. Siellä sijaitsee
Teiden kansalllispuiston toimisto.
3718 metrin korkuinen Teide on Espanjan korkein vuori .
Köysiradalla voi päästä n. 3500 metriin . Köysiradan
yläasemalta lähtee polku
korkeimmalle huipulle . Polun alapäässä on kaksi tylyä
vartijaa: Tästä ei mennä !
Kuitenkin 50 ihmistä päivässä voi saada luvan nousta
korkeimmalle huipulle.
Lupa on anottava kyseisestä toimistosta , ja mukana on
oltava valokopio passista.
Suunnistamme siis pari kilometriä linja-autoasemalta Emilio
Calzadillo –kadulle, ja
saamme luvan nousta Teiden lumiselle huipulle perjantaina
5.2. klo 11 – 13 .
Tähän asti pahimmat sateet ovat kiertäneet meidät, mutta palatessamme linja-autoaseman
suuntaan raju
kaatosade iskee kimppuumme. Jäämme pitämään sadetta pienen
kauppakeskuksen sivuportille. Siihen pelastautuu myös
muutamia haalaripukuisia
alkuasukkaita, jotka turistit huomattuaan ilakoivat omalla
kielellään:
” Tulla Kanarialle,
saada paljon aurinkoa – Hi hii, ha haa
hohoo! ”
Meistäkin se on hauskaa.
Käytyämme ostoksilla
Cortes Ingles –tavaratalossa palaamme bussilla
Playa Americas’iin.
Illalla käymme syömässä ruotsalaishenkisessä Göta Kanalen
–ravintolassa.
Olemme ilmoittautuneet tiistaiksi 8 km:n patikkaretkelle ,
joka kulkee Masca’n
vuoristokylästä rotkolaaksoa alamäkeä meren rantaan.
Tajusimme jo edellisenä päivänä, ettei retkeä voida
järjestää, sillä rankkasateiden jälkeen
kyseisellä reitillä voi harrastaa lähinnä koskenlaskua.
Meille ei ole kuitenkaan ilmoitettu peruutuksesta, joten
joudumme ilmestymään klo 8:15
retken lähtöpaikalle hotelli Columbuksen eteen.
Sovimme siellä järjestäjien kanssa, ettemme vaadi
retkimaksua takaisin, vaan osallistumme
samalle retkelle lauantaina.
Alun perin olimme
tiistaiksi ajatelleet omatoimista
patikkaretkeä Barranco del Inferno
(suomeksi Helvetinkolu) nimiseen rotkolaaksoon, mutta jo
kotimaassa kuulimme,
että se on suljettu remontin takia.
Ihmettelimme, minkälaista remonttia Helvetinrotkoon voi
tehdä.
Niinpä meillä oli ohjelmaton
päivä. Pakkasimme sadevaattet reppuun ja vaeltelimme
ympäri Playa Americas’in rantoja ja katuja.
Vanha suomea puhuva merimies onnistui pummaamaan meiltä
euron.
Hän ei ollut koskaan käynyt Suomessa, mutta tiesi kuitenkin
kaikki Suomen isot ja
keskikokoiset kaupungit. Hän oli oppinut kielen
suomalaisilla laivoilla.
Päiväkahvin joimme Pipo-nimisessä kahvilassa, jossa oli
suomalainen henkilökunta.
Katselimme
myrskytuhoja rannoilla . Alkuasukkaat keräilivät aaltojen heittämää
hiekkaa ja kiviä rantakadulta.
Ihailimme outoja ja
värikkäitä rakennuksia ja olimme iloisia, ettei tässä maassa ole
julkisivulautakuntaa.
Välillä tuli rankastikin vettä, mutta iltaa kohden sää
parani ja ehdimme jopa lekotella
vähän aikaa auringonpaisteessa hotellin uima-altaalla.
Illalla söimme pitkän kaavan mukaan Mamma Rosa-ravintolassa.
Päivän retki suuntautui eläinpuisto Loro Park’iin, joka
sijaitsee 100 km päässä
Puerto de la Cruz’issa.
Sääkin oli hyvä, ei ainakaan satanut kovin paljon.
Loro Park on Teneriffan pakollisia nähtävyyksiä.
Näimme neljä upeaa show’ta : esiintyjinä miekkavalaat,
merileijonat , papukaijat ja
delfiinit.
Puerto de la Cruz sijaitsee saaren sateisemmalla pohjoisrannikolla puutarhamaisessa
Orotavan laaksossa. Maistoimme siellä viljeltyjä banaaneja.
Pikkubanaanit maistuivat
hyvältä, maksoivat 80 senttiä / kappale.
To 04.02.
Sää suosii meitä vihdoin! Purjehdimme
auringonpaisteessa Fred Olsen’in
katamaraanilaivalla 30 km:n päähän naapurisaarelle La
Gomeralle, joka on päivän
retkikohde.
Jatkamme saaren
pääkaupungista San Sebastianista bussilla sisämaahan, jossa
upeat vuoristomaisemat ja pienet pengerviljelmien ympäröimät
kylät odottavat meitä.
Korkeille paikoille näkyy naapurisaarelta komea Teiden
luminen huippu .
Serpentiinitiellä vastaan tuleva pikkuauto joutuu
peruuttamaan pitkään, ennen kuin
bussin sivuutus onnistuu.
Busseilla on tapana pimeään serpentiinimutkaan ajaessaan
soittaa torvea. Varmaankin siksi , että mahdollinen
vastaantulija älyää sovinnolla
hypätä rotkoon, ennen kuin hänet sinne jyrätään. Jotkut
vuokraavat auton
ulkomailla. Kuitenkin, kun bussi ja vuokra-auto kohtaavat
serpentiinitiellä ,
minä haluan ehdottomasti olla siinä bussissa.
Meille kerrotaan
saarelaisten perinteisestä vihellyskielestä, josta lounasravintolamme
Markus Kajon näköinen isäntä esittää hämmästyttävän
näytteen.
Tutustumme saaren
vuoristosademetsään lähes 1,5 km:n korkeudella Garajonay’n
kansallispuistossa.
Pääkaupungissa
tutustumme vielä kirkkoon ja Kolumbuksen kotitaloon.
Kolumbus itse asiassa lähti Amerikan-purjehdukselleen juuri
täältä Gomeralta.
Tänään vihdoin pääsisimme Teide-vuoren lumiselle huipulle,
jota olemme saaneet
kaukaa ihailla. Sääkään ei ole esteenä, on tyyntä ja
aurinkoista.
Olemme klo 09:15
pysäkillä odottamassa paikallisbussia
numero 342.
Repuissa ovat
lämpökerrastot, kaulahuivit , pipot , rukkaset ja goretex-puvut.
Bussi tulee, mutta kuski ei halua meitä kyytiin: ”No Teide,
solo Vilafora”
Ymmärrämme , että bussi ei mene Teidelle asti, vaan kääntyy
takaisin
Vilaforan kylästä. Soitamme pysäkiltä Finnmatkojen
opaspalveluun, jossa
tiedettiin kertoa, että rankkasateiden murjomaa tietä
Teidelle ei ole vielä saatu
korjattua.
Pettymys! Voimme
heittää vaivalla haetun Teiden huipulle nousuluvan
paperinkeräykseen. Kukahan muuten tarvitsisi paria hyvää
Titsa Bono-korttia ?
Käytämme siis päivän,
kuten rantalomakohteessa kuuluukin, vuokraamme
hiekkarannalta pari aurinkotuolia ja annamme palaa. Uimme meressä.
Vesi on viileää, mutta ei kylmää. Rannalla rauhaamme
häiritsevät kaupittelevat afrikkalaiset ja hierontapalveluja aggressiivisesti
tyrkyttävät aasialaiset.
Minä palan keskipäivän auringossa ilman aurinkorasvaa kuin soihtu, mutta Arja vain ruskettuu.
Minä palan keskipäivän auringossa ilman aurinkorasvaa kuin soihtu, mutta Arja vain ruskettuu.
Silti menemme vielä
iltapäivällä hotellin uima-altaalle.
Kuulemme myöhemmin, että Teneriffalla on näihin aikoihin
ollut neljän richterin
maanjäristyskin. Se on ollut 50 kilometrin päässä , emmekä
huomanneet kerrassaan mitään.
Tänään on se Mascan patikkaretki, joka siirtyi tiistailta
sateiden takia. Ajamme syrjäisen Mascan vuoristokylään kolmella pikkubussilla,
sillä iso bussi ei taivu kylän serpentiinitielle. Kylästä johtaa 8 km:n
pituinen rotkolaakso rannikolle, ja sinne aiomme kävellä alamäkeen. 47 hengen
porukka jaetaan kolmeen ryhmään, joilla on oma opas: ekana menevät
ruotsalaiset, sitten me 13 suomalaista ja kolmantena englantilaiset. Luulimme,
että meillä on hyvät jalkineet, mutta opas tuomitsee lenkkitossumme liian
liukkaiksi . Vuokraamme järjestäjiltä kunnon vaelluskengät 3 euroa/pari. Rotkon
pohjalla virtaa puro, jonka yli kahlattaisiin lukemattomia kertoja, eikä kukaan
selviäisi kuivin jaloin. Arja selviää aika pitkälle kuivana, kunnes jumittuu
kömpelön ruotsalaisen takia paikkaan, missä vesi ryöppyää suoraan kengän
varresta sisään. Minä taas uppoan polvia myöten paikkaan, missä puro virtaa
koskena luolassa talonkorkoisen kivenjärkäleen alta. Maaston vaikeutta kuvaa
se, että matkaan menee 4,5 tuntia, eikä se ole kokonaan hitaiden ruotsalaisten
syytä.
Näkymät kanjonissa ovat mahtavat, otan paljon valokuvia. Olemme
hyppelehtineen koko matkan kärsimättömän näköisinä oppaan kannoilla. 300 metriä
ennen merta opas ilmoittaa, että loppumatkan saa mennä omaan tahtiin. Minä ja
Arja irtaannumme porukasta, ohitamme heittämällä ruotsalaiset ja olemme jo
pitkään ottaneet aurinkoa rantalaiturilla, ennen kuin muut patikoijat
ilmestyvät näkyviin solasta. Mascan lahdelle ei ole tietä, rantalaiva vie
meidät Los Gigantes’iin, mistä jatkamme bussilla hotellille.
Su 07.02.
Kotiinlähtöpäivä.
Sää oli kuitenkin ollut suurimman osan ajasta hieno, + 22 °C ja aurinkoista. Söimme joka ilta eri ravintolassa. Käytimme
yli 300 euroa järjestettyihin retkiin,
mutta ne olivat hyvin sen arvoiset.
Paluumatkalla lentokoneessa tuntui olevan erityisen paljon
parkuvia lapsia. Yhteensä 7 lasta kasvattaneina ymmärsimme olla tyytyväisiä,
ettei meidän tarvinnut tehdä mitään asian johdosta . Tunsimme myötätuntoa
äitejä kohtaan, jotka eivät palaa lomalta yhtä rentoutuneina kuin jotkut muut.
Suomea lähestyttäessä kapteeni varoitti, että joutuisimme
vähän kiertelemään lentokentällä, kun pääkiitoradalla on auraushommat menossa.
Lumipyrystä olemme lähteneet ja lumipyryyn meidän on jälleen tultava.
Kommentit
Lähetä kommentti