Madeiran matkapäiväkirja 2008


Madeiran matkapäiväkirja  2008                                    Tuomo + Arja
 

Ma  27.10.2008

Klo 05:40  taksi vie meidät pimeyden ja sateen läpi Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Arja kokeilee Earplanes –paineentasauskorvatulppia. Ne toimivatkin; korvakivut,
joista Arja on kärsinyt koneen noustessa ja laskeutuessa,  jäävät pois.
Lento kestää 6 tuntia. Madeiran pääkaupungin Funchalin lentokentän kiitorata
on lyhyt, sillä jyrkkärinteisellä saarella on vaikea löytää tasaista paikkaa.
Lentäjä saa kuitenkin koneen sattumaan siihen, tosin pahasti vaappuen.
Perillä meidät yllättää päivänvalon kirkkaus, ja lämpötila 24 oC on myös myönteinen
yllätys.
Tjäreborgin bussi vie meidät hotelliimme Dorisol Buganvilia’an, joka sijaitsee Lidon
alueella 2,5 km  Funchalin ydinkeskustasta länteen.
Hotelli tarjoaa asukkailleen ilmaisen bussikuljetuksen , joka ajaa pitkin päivää
edestakaisin hotellin ja keskustan väliä.
Majoitumme kahden hengen huoneistoomme 8. kerroksessa .
Soitamme oppaalle ja hän saa järjestettyä meille paikan jo seuraavalle päivälle
12 km:n levadaretkelle. Retkiä järjestää Tjäreborgin paikallinen yhteistyökumppani
Nature Meetings, jolla on englanninkieliset alkuasukasoppaat.
Sitten lähdemme ruokakauppaan , joka on lähempänä rantaa.
Kantaessamme ostokset muutamia kymmeniä metrejä ylämäkeen hotellille saamme
esimakua saaren pinnanmuodoista.
Sitten on matkatoimiston tervetuliaistilaisuus läheisessä ravintolassa.
Oppaat saaren erikoisherkuista puhuessaan mainostavat espadaa, joka on kahden
kilometrin syvyydessä asusteleva tavattoman ruma sapelikala.
Se kuulemma maistuu sellaisillekin, jotka eivät normaalisti syö kalaa.
Niinpä marssimme tilaisuuden jälkeen toiseen ravintolaan, jonka sisäänheittäjä
karismaattinen vanha neekeri punaisessa uniformussaan tuntuu puhuvan kaikkia
kieliä, suomikin irtoaa, ja tilaamme grillattua espadaa.
Se ei maistu paljon miltään, joten ymmärrämme sen sopivan sellaisillekin,
jotka eivät pidä kalan mausta.

 


Ti  28.10.2008

Käymme varhain aamiaisella, että ehdimme odottamaan klo 8:20 saapuvaa
Nature Meetings’in retkibussia. Kerättyään retkeläiset hotelleista se suuntaa länteen
kohti asumatonta sademetsää kasvavaa laaksoa Rabacal – Risco nimisellä alueella.
Miespuolinen alkuasukasopas esittäytyy ja sanoo nimekseen Nono.
Hän kysyy, muistammeko nyt oppaamme nimen ja vastaa itse: Nou Nou  .
Näemme nyt saaren maisemia pääkaupungin ulkopuolellakin.
Maasto on tavattoman jyrkkäpiirteistä; moottoritie on suurimmaksi osaksi tunneleita ja siltoja.
Sitten nousemme 1,5 km:n korkuiselle ylängölle.
Siellä tulee vettä niin että roikaa ja hurja tuuli saa pikkubussin vavahtelemaan.
Tiellekin tulviva vesi  saa oppaan ja kuskin hiljaisiksi.
Nono  kääntyykin retkeläisiin päin ja ilmoittaa, ettei kävelystä taida tulla mitään,
sopisiko porukalle uiminen ? Porukka ilmoittaa innostuneesti, että uiminen sopii.
Kun saavumme Rabacal’iin lähtöpaikalle avoimeen maastoon, Nono menee ulos
bussista toteamaan muutenkin ilmeisen tilanteen: kylmä tuuli on niin raju, ettei tule
kysymykseenkään aloittaa retkeä täältä.
Reittiä on muutettava ja kävely aloitetaan alempaa tuulensuojaisesta paikasta.
Nono jakaa sadetakit niille , joilla ei ennestään ole. Sadekin väliaikaisesti helpottaa
ja aurinko pilkahtelee. Sateen ja auringonpaisteen vaihtelu on Madeiralla yleensäkin
tavattoman nopeaa , ja usein sadetta ja aurinkoa saadaan yhtä aikaa.
Minulla ja Arjalla on hyvät sadevarusteet ja metallinastoilla varustetut talvilenkkitossut
liukkauden varalta.
Pian tulemme pimeän tunnelin alkupäähän. Nono jakaa porukalle taskulamput ja
niin marssimme vuoren sisään häipyvän kanavan vartta seuraten.
Nono kertoo , että  800 metrin mittainen tunneli on kaivettu 1800-luvun puolivälissä
käsin vasara ja taltta-menetelmällä. Sen kautta on  johdettu vuorten sateisilta
pohjoisrinteiltä kastelukanava etelään, jonka pellot kesäaikaan tarvitsevat vettä.
Päästyämme takaisin päivänvaloon marssimme lähes pystysuoraan rinteeseen
rakennetun kanavan vartta sademetsässä, jonka puut ovat oppineet kasvamaan  vaakasuoraan.
Nono osoittaa meille kanavassa vilahtelevia kaloja: taimenia.
Sitten eteemme avautuu korkea kaksivaiheinen vesiputous : Risco .
 Kommenttini näkymästä on ”Vau” . Nono toteaa, että eipä siitä juuri muuta voi sanoa.
Matkan jatkuessa sataa enemmän tai vähemmän. Ainoa vastaantulija on levadeiro:
virkamies , jonka tehtävänä on pitää kunnossa saaren 2000 kilometrin pituista levada-
verkkoa. Retken tavoite ja kääntöpiste on paikka nimeltä 25 fontes : 25 lähdettä .
Se on normaalisti viehättävä pieni lampi korkeiden kalliojyrkänteiden juurella,
joita pitkin lammikkoon valuu lähteistä tulevia vesinoroja.
Nyt jyrkänteiltä ryöppyää runsasvetinen koski, ja siinä , missä Nono kertoo normaalisti
syötävän retkieväitä, virtaa kuohuva joki.
Paluumatkalla kohtaamme muitakin retkeläisjoukkioita: emme ole ainoat hullut, jotka
maksavat 36 euroa saadakseen kävellä pitkät matkat metsässä vesisateessa.
Nono jututtaa vastaan tulevan porukan keulilla kulkevaa naisihmistä ja heittää tälle
erotessa pahaenteisesti : kohta nähtäisiin , pitääkö naisen sveitsiläinen kello oikeasti vettä.
Vettä virtaa maastossa muuallakin kun kanavassa, ja paikoin vaikeakulkuinen polku on
liukas muille paitsi tietysti minulle ja Arjalle.
Yhdessä vaiheessa takaamme alkaa kuulua jatkuvaa kirkumista.
Palaamme tutkimaan ongelmaa. Mummo on liukastunut ja pudonnut istuilleen kanavaan
ja on aivan likomärkä. Hän ei kuitenkaan ole loukkaantunut ja nauraa itsekin tapahtumalle.
Nono sanoo, ettei olisi pitänyt ottaa niin kirjaimellisesti hänen puheitaan uimisesta.
Kuljemme uudelleen tunnelin läpi ja palaamme lähtöpaikalle.
Minä ja Arja vaihdamme jalkaan kuivat kengät ja sukat; muilla ei sellaisia ole.
Ajamme toista tietä kotiinpäin, ja taukopaikalla merenrantakahvilan pihalla on lämmintä  ja
aurinkoista.
Illemmalla kävelemme vielä lisää , kun käymme katsomassa  parin kilometrin päässä
lännessä olevaa uutta ostoskeskusta.
Syömme ravintolassa pizzaa, joka ei ole kokille kunniaksi.

 



Ke  29.10.2008

Olemme taas klo 08:20 retkipysäkillä . Tarkoituksemme on päästä Nature Meetingsin
mukana saaren ehkä kuuluisimmalle levadalle:  11 km Ribeiro Frio’sta
seetripuumetsän läpi Portela’an .
Nono kertoo meille kuitenkin jo ennen autoon nousua ikävän uutisen: Ribeiro Frio’on
ei mennä. Vuorilla on satanut koko yön, sade jatkuu ja maastossa on niin paljon vettä,
ettei liikkuminen kapeimmillaan 20 cm levyisellä polulla ole turvallista.
Menisimme kävelemään varamaastoon Funchalin länsipuolelle saaren etelärinteeseen.
Tällä kertaa retkellä on mukana meidän lisäksemme toinenkin suomalainen pariskunta.
Bussi jättää meidät Cabo Girao’n näköalapaikalle . Se on ainakin Madeiralaisten mukaan
maailman toiseksi korkein merenrantajyrkänne, 580 metriä.
Sieltä lähdemme kävelemään levadan vartta yhteen  Madeiran  kauneimmista kulttuuri-
maisemista  Camponarion laakson rinteille. Näemme ylhäältä päin hienoja sateenkaaria,
pengerviljelmiä ja värikkäitä siistejä taloja. Nono kertoo meille näkemistämme viljely-
ja luonnonkasveista. Sade on valitettavasti taas alkanut.
 Jotkut ovat ottaneet järjestäjien lisämaksusta toimittamat retkieväät.
Nono sanoo, että pysähdytään syömään heti, kun sade lakkaa.
Retkeläiset nauravat ja sanovat, että siinä tapauksessa tänään ei saada lounasta.
Sade yltyykin, ja Nonokin toteaa myrtyneen näköisenä jäävänsä ilman lounasta tänään.
Loppumatka 11 kilometristä marssitaan jatkuvassa sateessa hiljaisuuden vallitessa.
Kävely päättyy Boa Morte –nimiseen paikkaan , josta bussi noutaa meidät.
Bussia odotellessa Nono kertoo vuorilla nähdyn pari senttiä lunta, ja pitää lauantaina
korkeimmille huipuille suuntautuvan  kävelyretken peruuntumista todennäköisenä.
Muuan likomärkä naishenkilö kysyy Nonolta, kuinka sateella kannattaa menetellä,
tarkoittaen luullakseni pukeutumista. Nono näyttää märkiä housujaan ja vastaa, että
tällaisella säällä kannattaa pysytellä vuoteessa. 

Funchalissa  on taas aurinkoista ja ehdimme ottaa jonkin aikaa aurinkoa hotellin
uima-altaalla.
Illalla päätämme, että on ravintolassa kunnon liharuoan vuoro.
Osumme ravintolaan, jonka henkilökuntana on pelkkiä naisia.
Tilaamamme  porsaanlihamedaljongit  osoittautuvat ylisuolatuiksi grillipihveiksi.

 
 


To 30.10.2008

Tänään on sääennusteen mukaan viikon aurinkoisin päivä.
Ajamme hotellin ilmaisella bussilla keskustaan , ja kävelemme Monten vaijerihissin
ala-asemalle. Monte on Funchalin esikaupunki noin 550 metrin korkeudessa ylärinteessä
ja siellä on kuuluisia nähtävyyksiä kuten kirkko ja  Monten palatsin puisto.
Monteen pääsee 10 euron hintaan meren rannasta gondolihissillä, josta avautuvat
hienot näkymät . Maksamme toiset 10 eurot pääsystä palatsin puistoon.
Siellä on hienojen puiden ja kasvien  lisäksi värikkäitä kaloja  vesilammikoissa  ja
runsaasti japanilaishenkisiä patsaita.
Monten kirkko on rakennettu lähelle taivasta ja sinne on vielä kiipeämistä lähdettyämme
puistosta.  Kirkon jälkeen etsimme Montesta toisen vaijerihissiaseman, josta pääsee
ilmojen teitä Madeiran Kasvitieteelliseen puutarhaan.
Siellä oli tietysti suuri määrä kummallisia kasveja ja värikkäitä istutuksia, jotka
muodostivat geometrisia kuvioita ja jopa tekstejä.
Keskustaan palasimme paikallisbussilla. Kierreltyämme siellä huomasimme,
että hotellin ilmaisbussilla oli siesta-aika , joten saimme palata hotellille taksilla.
Taksit ovat Madeiralla halpoja: liikkeellelähtöhinta on 1.70 euroa.
Tänään olimme ehtineet käyttää monenlaisia liikennevälineitä. 

Uima-altaallakin ehdimme olla nyt pitempään ja uskaltauduimme uimaankin.
Illalla kävelimme katsomaan muutaman sadan metrin päässä olevaa Barreiros’in
jalkapallostadionia. Olimme uteliaita näkemään, voisiko saarella olla jalkapallokentän
kokoinen  tasainen alue, vai joutuisiko toinen joukkue pelaamaan ylä- ja toinen
alamäkeen. Jos siellä olisi sunnuntaina sarjaottelu, menisimme katsomaan
sitä. Valitettavasti selvisi , että seuraava 1. divisioonan ottelu olisi vasta
maanantaina, kun olisimme jo matkalla kotimaahan.
Kentällä pelattiin ilmeisesti seuran sisäistä harjoitusottelua . Ottelussa oli kyllä tuomari
ja kaksi linjamiestä, mutta pelaajilla ei ollut numeroita.
Livahdimme suoraan parhaille pehmustetuille vip-paikoille ja seurasimme ottelua
puolisen tuntia; sitten jatkoimme kävelyretkeä.
Illalla onnemme ravintoloiden suhteen kääntyi: Kävelimme sisään italialaiseen
ravintolaan ja söimme todella hyvää kinkkupastaa.


 
 

Pe  31.10.2008

Aamupäivällä kävelimme merenrannan ulkoilutietä länteen niin pitkälle kuin sitä riitti.
Meillä oli uimapuvut repussa, mutta vaikka olisimmekin löytäneet uimapaikan,
tuuli ja  merenkäynti olivat niin kovia, ettei uinti meressä ollut mahdollista.
Paluumatkalla  kävimme jo ennestään tutussa lännen ostoskeskuksessa.
Arja löysi mieleisensä paidan. Välillä satoikin. 

Iltapäivällä  ajoimme hotellin bussilla keskustaan ja nautimme terveellisen ja
herkullisen BigMac-aterian saaren ilmeisesti ainoassa McDonalds’issa.
Kiertelimme taas kaupungilla  ja tällä kertaa pääsimme sisään Se’n katedraaliin,
joka edellisenä päivänä oli ollut suljettuna.
Kaupungissa oli jo rakenneltu hienoja jouluvaloja, joita ei sentään vielä sytytetty.
Ennen hotellibussin lähtöä kävimme vielä  Sao Lourenco Palacen ostoskeskuksessa,
josta Arja osti hienon paidan.

 
 
 


La 01.11.2008

Aamulla 8:20 saavuimme retkipysäkille elätellen vielä hienoista toivoa, että pääsisimme
kävelyretkelle saaren korkeimmille huipuille: Pico Areirolle,  Pico Torresille ja  1862 m
korkuiselle Pico Ruivolle . Retkelle oli tulossa mukaan myös Tjäreborgin suomalainen
prinsessa Victorian näköinen opas Elina, joka oli melko uusi oppaan hommassa, eikä
ollut ennen käynyt huipuilla. Hän oli kyllä pukeutunut lämpimästi, mutta huomautimme
että hän tulisi kaipaamaan käsineitä.
Täällä alhaalla oli sää vielä tyyni ja aurinkoinen, ja päivän alkuasukasopas Suzanne piti
sitä hyvänä. Kuitenkin , kun bussi oli noussut yli kilometrin korkeuteen , alkoi sataa  ja
tuuli yltyi.  Puolentoista kilometrin korkeudessa alkoi tien vierillä näkyä lumenrippeitä,
ja tuuli oli niin kova , että toivo maastoon pääsemisestä kuoli.
Suzanne jatkoi pikkubusseineen vielä urheasti ylöspäin, mutta lumi lisääntyi, ja
pian oli  ilmeistä, että ajoneuvo juuttuisi lumeen , jos vielä jatkettaisiin.
Luulisin shortseihin pukeutuneiden veikkojen takapenkillä kalvenneen jo aikaisemmin.
Minulla oli pipo , nastalenkkarit ja hiihtorukkaset, ja lämmintä vaatetta sadeasun alla,
mutta takaisin oli käännyttävä. Hetken päästä huomattiin vielä pysähtyä ottamaan
Madeiralla harvinaisia kuvia lumisesta maisemasta. Bussista ulos astuessa vasta
porukka konkreettisesti tajusi , kuinka kova ja kylmä tuuli oli.
Kyllähän me Arjan kanssa on aina toivottu , että eteläänkin tulisi lunta, mutta olemme
enempikin tarkoittaneet Helsingin keskuspuistoa kuin Madeiraa, varsinkaan silloin,
kun me itse olemme siellä. 

Varamaastona oli nyt retkeilypolku saaren karussa itäisessä niemenkärjessä.
Sielläkin satoi, ja puuttomaan maastoon tuuli kävi ankarana mereltä.
Käveltyämme ehkä kilometrin ensimmäiselle näköalapaikalle Suzanne sai vanhemmalta
kollegaltaan , joka oli ryhmineen kääntynyt vähän kauempaa takaisin,  neuvon
kääntyä heti takaisin, sillä olosuhteet edempänä olivat muka liian vaikeat.
Me Arjan kanssa emme olisi halunneet kääntyä, eikä myöskään hyvin varustautunut
saksalainen nuoripari, mutta emme voineet mitään. Toisaalta olimme jo
näköalapaikalta saaneet hyvän käsityksen paikan jylhästä maisemasta, jota myrskyävän
meren kuohunta vielä korosti. 

Seuraava ja viimeinen varamaasto oli 8 km pituinen levada Machicon kylän yläpuolella.
Suzanne ilmoitti , että rahoja ei palauteta. Hän lupasi, että aurinko alkaisi kohta paistaa,
mutta kaikki , jotka haluaisivat tässä vaiheessa palata hotellille, kyydittäisiin sinne.
Vain minä ja Arja sekä saksalainen nuoripari halusimme kävelemään, muut halusivat
hotellille, mitä pikemmin sitä parempi. 

Kun bussin perävalot häipyivät, aurinko alkoi toden totta paistaa, ja saimme kävellä
vähän aikaa aurinkoisessa maisemassa, joka oli saman tyyppinen kuin Camponarion
laakso keskiviikkona. Saimme kertauksen samoista tarinoista, jotka olimme kuulleet
keskiviikkona Nonolta. Nyt jopa maistelimme eksoottisia hedelmiä polun varren
puista.  Sade kyllä alkoi taas ja kesti loppumatkan, mutta olimme jotenkin jo
tottuneet siihen.
Illalla jopa Funchalissa satoi. Niinpä jäimme hotellimme omaan ravintolaan
Mamma Mia’an illalliselle. Tilasimme taas pizzaa, ja tällä kertaa se oli todella hyvää.

 


Su 02.11.2008

Kun ei ollut jalkapallo-ottelua, ilmoittauduimme mukaan Tjäreborgin omalle
suomenkieliselle retkelle, joka sisälsi 5 km sunnuntaikävelyn helpolla levadalla
Camachan kylän lähellä ja tutustumisen Santo da Serran kylän maalaismarkkinoihin.
Oppaana oli suomalainen noin 45-vuotias naishenkilö , joka kertoi asuneensa Madeiralla
jo 19 vuotta. Satoi vähän vettä, mutta aurinkokin yritti paistaa.
Santo da Serrassa ostimme markkinoilta puussa kypsyneitä banaaneja.
Menimme sitten kahville ja vielä tutustumaan kylän kauniiseen puistoon.
Iltapäivällä olisimme halunneet ottaa aurinkoa , mutta sää oli pilvinen.
Kirjoittelimme ystäville ja sukulaisille postikortteja.
Illalla  menimme uudestaan syömään siihen italialaiseen ravintolaan, josta olimme
torstaina saneet hyvää pastaa. Nyt nautimme lasagnen tyyppistä ruokalajia,
ja vielä tiramisua ja jäätelöä jälkiruoaksi.

 
 
 


Ma 03.11.2008

Kotiinlähtöpäivä. Matkalaukut piti luovuttaa jo ennen klo 08:a ; sillä ne menivät eri
kuljetuksella lentokentälle. Huoneet piti luovuttaa klo 10 ja matkustajien kuljetus
lentokentälle lähti klo 10:35 . Laukkujen luovutuksen ja aamiaisen jälkeen
kävelimme vielä Funchalin keskustaan, sillä huomasimme, että sinne emme olleet aikaisemmin kävelleet. Tulimme hotellille takaisin taksilla.
Lentomatka Suomeen tuntui pitkältä.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rodos 2023

Bali 2023

Mauritius 2022