Madeiran matkapäiväkirja 2008
Madeiran matkapäiväkirja 2008 Tuomo + Arja
Ma 27.10.2008
Klo 05:40 taksi vie meidät pimeyden ja sateen läpi
Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Arja kokeilee Earplanes
–paineentasauskorvatulppia. Ne toimivatkin; korvakivut,
joista Arja on kärsinyt
koneen noustessa ja laskeutuessa, jäävät
pois.
Lento kestää 6 tuntia.
Madeiran pääkaupungin Funchalin lentokentän kiitorata
on lyhyt, sillä
jyrkkärinteisellä saarella on vaikea löytää tasaista paikkaa.
Lentäjä saa kuitenkin
koneen sattumaan siihen, tosin pahasti vaappuen.
Perillä meidät yllättää
päivänvalon kirkkaus, ja lämpötila 24 oC on myös myönteinen
yllätys.
Tjäreborgin bussi vie
meidät hotelliimme Dorisol Buganvilia’an, joka sijaitsee Lidon
alueella 2,5 km Funchalin ydinkeskustasta länteen.
Hotelli tarjoaa
asukkailleen ilmaisen bussikuljetuksen , joka ajaa pitkin päivää
edestakaisin hotellin ja
keskustan väliä.
Majoitumme kahden hengen
huoneistoomme 8. kerroksessa .
Soitamme oppaalle ja hän
saa järjestettyä meille paikan jo seuraavalle päivälle
12 km:n levadaretkelle.
Retkiä järjestää Tjäreborgin paikallinen yhteistyökumppani
Nature Meetings, jolla on
englanninkieliset alkuasukasoppaat.
Sitten lähdemme
ruokakauppaan , joka on lähempänä rantaa.
Kantaessamme ostokset
muutamia kymmeniä metrejä ylämäkeen hotellille saamme
esimakua saaren
pinnanmuodoista.
Sitten on matkatoimiston
tervetuliaistilaisuus läheisessä ravintolassa.
Oppaat saaren
erikoisherkuista puhuessaan mainostavat espadaa, joka on kahden
kilometrin syvyydessä
asusteleva tavattoman ruma sapelikala.
Se kuulemma maistuu
sellaisillekin, jotka eivät normaalisti syö kalaa.
Niinpä marssimme
tilaisuuden jälkeen toiseen ravintolaan, jonka sisäänheittäjä
karismaattinen vanha
neekeri punaisessa uniformussaan tuntuu puhuvan kaikkia
kieliä, suomikin irtoaa,
ja tilaamme grillattua espadaa.
Se ei maistu paljon
miltään, joten ymmärrämme sen sopivan sellaisillekin,
jotka eivät pidä kalan
mausta.
Ti
28.10.2008
Käymme varhain
aamiaisella, että ehdimme odottamaan klo 8:20 saapuvaa
Nature Meetings’in
retkibussia. Kerättyään retkeläiset hotelleista se suuntaa länteen
kohti asumatonta
sademetsää kasvavaa laaksoa Rabacal – Risco nimisellä alueella.
Miespuolinen
alkuasukasopas esittäytyy ja sanoo nimekseen Nono.
Hän kysyy, muistammeko
nyt oppaamme nimen ja vastaa itse: Nou Nou
.
Näemme nyt saaren
maisemia pääkaupungin ulkopuolellakin.
Maasto on tavattoman
jyrkkäpiirteistä; moottoritie on suurimmaksi osaksi tunneleita ja siltoja.
Sitten nousemme 1,5 km:n
korkuiselle ylängölle.
Siellä tulee vettä niin että
roikaa ja hurja tuuli saa pikkubussin vavahtelemaan.
Tiellekin tulviva
vesi saa oppaan ja kuskin hiljaisiksi.
Nono kääntyykin retkeläisiin päin ja ilmoittaa,
ettei kävelystä taida tulla mitään,
sopisiko porukalle
uiminen ? Porukka ilmoittaa innostuneesti, että uiminen sopii.
Kun saavumme Rabacal’iin
lähtöpaikalle avoimeen maastoon, Nono menee ulos
bussista toteamaan
muutenkin ilmeisen tilanteen: kylmä tuuli on niin raju, ettei tule
kysymykseenkään aloittaa
retkeä täältä.
Reittiä on muutettava ja
kävely aloitetaan alempaa tuulensuojaisesta paikasta.
Nono jakaa sadetakit
niille , joilla ei ennestään ole. Sadekin väliaikaisesti helpottaa
ja aurinko pilkahtelee.
Sateen ja auringonpaisteen vaihtelu on Madeiralla yleensäkin
tavattoman nopeaa , ja
usein sadetta ja aurinkoa saadaan yhtä aikaa.
Minulla ja Arjalla on
hyvät sadevarusteet ja metallinastoilla varustetut talvilenkkitossut
liukkauden varalta.
Pian tulemme pimeän
tunnelin alkupäähän. Nono jakaa porukalle taskulamput ja
niin marssimme vuoren
sisään häipyvän kanavan vartta seuraten.
Nono kertoo , että 800 metrin mittainen tunneli on kaivettu
1800-luvun puolivälissä
käsin vasara ja
taltta-menetelmällä. Sen kautta on
johdettu vuorten sateisilta
pohjoisrinteiltä
kastelukanava etelään, jonka pellot kesäaikaan tarvitsevat vettä.
Päästyämme takaisin
päivänvaloon marssimme lähes pystysuoraan rinteeseen
rakennetun kanavan vartta
sademetsässä, jonka puut ovat oppineet kasvamaan vaakasuoraan.
Nono osoittaa meille
kanavassa vilahtelevia kaloja: taimenia.
Sitten eteemme avautuu
korkea kaksivaiheinen vesiputous : Risco .
Kommenttini näkymästä on ”Vau” . Nono toteaa,
että eipä siitä juuri muuta voi sanoa.
Matkan jatkuessa sataa
enemmän tai vähemmän. Ainoa vastaantulija on levadeiro:
virkamies , jonka
tehtävänä on pitää kunnossa saaren 2000 kilometrin pituista levada-
verkkoa. Retken tavoite
ja kääntöpiste on paikka nimeltä 25 fontes : 25 lähdettä .
Se on normaalisti
viehättävä pieni lampi korkeiden kalliojyrkänteiden juurella,
joita pitkin lammikkoon
valuu lähteistä tulevia vesinoroja.
Nyt jyrkänteiltä ryöppyää
runsasvetinen koski, ja siinä , missä Nono kertoo normaalisti
syötävän retkieväitä,
virtaa kuohuva joki.
Paluumatkalla kohtaamme
muitakin retkeläisjoukkioita: emme ole ainoat hullut, jotka
maksavat 36 euroa
saadakseen kävellä pitkät matkat metsässä vesisateessa.
Nono jututtaa vastaan
tulevan porukan keulilla kulkevaa naisihmistä ja heittää tälle
erotessa pahaenteisesti :
kohta nähtäisiin , pitääkö naisen sveitsiläinen kello oikeasti vettä.
Vettä virtaa maastossa
muuallakin kun kanavassa, ja paikoin vaikeakulkuinen polku on
liukas muille paitsi
tietysti minulle ja Arjalle.
Yhdessä vaiheessa
takaamme alkaa kuulua jatkuvaa kirkumista.
Palaamme tutkimaan
ongelmaa. Mummo on liukastunut ja pudonnut istuilleen kanavaan
ja on aivan likomärkä.
Hän ei kuitenkaan ole loukkaantunut ja nauraa itsekin tapahtumalle.
Nono sanoo, ettei olisi
pitänyt ottaa niin kirjaimellisesti hänen puheitaan uimisesta.
Kuljemme uudelleen
tunnelin läpi ja palaamme lähtöpaikalle.
Minä ja Arja vaihdamme
jalkaan kuivat kengät ja sukat; muilla ei sellaisia ole.
Ajamme toista tietä
kotiinpäin, ja taukopaikalla merenrantakahvilan pihalla on lämmintä ja
aurinkoista.
Illemmalla kävelemme
vielä lisää , kun käymme katsomassa
parin kilometrin päässä
lännessä olevaa uutta
ostoskeskusta.
Syömme ravintolassa
pizzaa, joka ei ole kokille kunniaksi.
Ke
29.10.2008
Olemme taas klo 08:20
retkipysäkillä . Tarkoituksemme on päästä Nature Meetingsin
mukana saaren ehkä
kuuluisimmalle levadalle: 11 km Ribeiro
Frio’sta
seetripuumetsän läpi
Portela’an .
Nono kertoo meille
kuitenkin jo ennen autoon nousua ikävän uutisen: Ribeiro Frio’on
ei mennä. Vuorilla on
satanut koko yön, sade jatkuu ja maastossa on niin paljon vettä,
ettei liikkuminen
kapeimmillaan 20 cm levyisellä polulla ole turvallista.
Menisimme kävelemään
varamaastoon Funchalin länsipuolelle saaren etelärinteeseen.
Tällä kertaa retkellä on
mukana meidän lisäksemme toinenkin suomalainen pariskunta.
Bussi jättää meidät Cabo
Girao’n näköalapaikalle . Se on ainakin Madeiralaisten mukaan
maailman toiseksi korkein
merenrantajyrkänne, 580 metriä.
Sieltä lähdemme
kävelemään levadan vartta yhteen
Madeiran kauneimmista kulttuuri-
maisemista Camponarion laakson rinteille. Näemme
ylhäältä päin hienoja sateenkaaria,
pengerviljelmiä ja
värikkäitä siistejä taloja. Nono kertoo meille näkemistämme viljely-
ja luonnonkasveista. Sade
on valitettavasti taas alkanut.
Jotkut ovat ottaneet järjestäjien lisämaksusta
toimittamat retkieväät.
Nono sanoo, että
pysähdytään syömään heti, kun sade lakkaa.
Retkeläiset nauravat ja
sanovat, että siinä tapauksessa tänään ei saada lounasta.
Sade yltyykin, ja Nonokin
toteaa myrtyneen näköisenä jäävänsä ilman lounasta tänään.
Loppumatka 11
kilometristä marssitaan jatkuvassa sateessa hiljaisuuden vallitessa.
Kävely päättyy Boa Morte
–nimiseen paikkaan , josta bussi noutaa meidät.
Bussia odotellessa Nono
kertoo vuorilla nähdyn pari senttiä lunta, ja pitää lauantaina
korkeimmille huipuille
suuntautuvan kävelyretken peruuntumista
todennäköisenä.
Muuan likomärkä
naishenkilö kysyy Nonolta, kuinka sateella kannattaa menetellä,
tarkoittaen luullakseni
pukeutumista. Nono näyttää märkiä housujaan ja vastaa, että
tällaisella säällä
kannattaa pysytellä vuoteessa.
Funchalissa on taas aurinkoista ja ehdimme ottaa jonkin
aikaa aurinkoa hotellin
uima-altaalla.
Illalla päätämme, että on
ravintolassa kunnon liharuoan vuoro.
Osumme ravintolaan, jonka
henkilökuntana on pelkkiä naisia.
Tilaamamme porsaanlihamedaljongit osoittautuvat ylisuolatuiksi grillipihveiksi.
To 30.10.2008
Tänään on sääennusteen
mukaan viikon aurinkoisin päivä.
Ajamme hotellin
ilmaisella bussilla keskustaan , ja kävelemme Monten vaijerihissin
ala-asemalle. Monte on
Funchalin esikaupunki noin 550 metrin korkeudessa ylärinteessä
ja siellä on kuuluisia
nähtävyyksiä kuten kirkko ja Monten
palatsin puisto.
Monteen pääsee 10 euron
hintaan meren rannasta gondolihissillä, josta avautuvat
hienot näkymät . Maksamme
toiset 10 eurot pääsystä palatsin puistoon.
Siellä on hienojen puiden
ja kasvien lisäksi värikkäitä
kaloja vesilammikoissa ja
runsaasti
japanilaishenkisiä patsaita.
Monten kirkko on
rakennettu lähelle taivasta ja sinne on vielä kiipeämistä lähdettyämme
puistosta. Kirkon jälkeen etsimme Montesta toisen
vaijerihissiaseman, josta pääsee
ilmojen teitä Madeiran
Kasvitieteelliseen puutarhaan.
Siellä oli tietysti suuri
määrä kummallisia kasveja ja värikkäitä istutuksia, jotka
muodostivat geometrisia
kuvioita ja jopa tekstejä.
Keskustaan palasimme
paikallisbussilla. Kierreltyämme siellä huomasimme,
että hotellin
ilmaisbussilla oli siesta-aika , joten saimme palata hotellille taksilla.
Taksit ovat Madeiralla
halpoja: liikkeellelähtöhinta on 1.70 euroa.
Tänään olimme ehtineet
käyttää monenlaisia liikennevälineitä.
Uima-altaallakin ehdimme
olla nyt pitempään ja uskaltauduimme uimaankin.
Illalla kävelimme
katsomaan muutaman sadan metrin päässä olevaa Barreiros’in
jalkapallostadionia.
Olimme uteliaita näkemään, voisiko saarella olla jalkapallokentän
kokoinen tasainen alue, vai joutuisiko toinen joukkue
pelaamaan ylä- ja toinen
alamäkeen. Jos siellä
olisi sunnuntaina sarjaottelu, menisimme katsomaan
sitä. Valitettavasti
selvisi , että seuraava 1. divisioonan ottelu olisi vasta
maanantaina, kun olisimme
jo matkalla kotimaahan.
Kentällä pelattiin ilmeisesti
seuran sisäistä harjoitusottelua . Ottelussa oli kyllä tuomari
ja kaksi linjamiestä,
mutta pelaajilla ei ollut numeroita.
Livahdimme suoraan
parhaille pehmustetuille vip-paikoille ja seurasimme ottelua
puolisen tuntia; sitten
jatkoimme kävelyretkeä.
Illalla onnemme
ravintoloiden suhteen kääntyi: Kävelimme sisään italialaiseen
ravintolaan ja söimme
todella hyvää kinkkupastaa.
Pe
31.10.2008
Aamupäivällä kävelimme
merenrannan ulkoilutietä länteen niin pitkälle kuin sitä riitti.
Meillä oli uimapuvut repussa,
mutta vaikka olisimmekin löytäneet uimapaikan,
tuuli ja merenkäynti olivat niin kovia, ettei uinti
meressä ollut mahdollista.
Paluumatkalla kävimme jo ennestään tutussa lännen
ostoskeskuksessa.
Arja löysi mieleisensä
paidan. Välillä satoikin.
Iltapäivällä ajoimme hotellin bussilla keskustaan ja
nautimme terveellisen ja
herkullisen
BigMac-aterian saaren ilmeisesti ainoassa McDonalds’issa.
Kiertelimme taas
kaupungilla ja tällä kertaa pääsimme
sisään Se’n katedraaliin,
joka edellisenä päivänä
oli ollut suljettuna.
Kaupungissa oli jo
rakenneltu hienoja jouluvaloja, joita ei sentään vielä sytytetty.
Ennen hotellibussin
lähtöä kävimme vielä Sao Lourenco
Palacen ostoskeskuksessa,
josta Arja osti hienon
paidan.
La 01.11.2008
Aamulla 8:20 saavuimme retkipysäkille
elätellen vielä hienoista toivoa, että pääsisimme
kävelyretkelle saaren
korkeimmille huipuille: Pico Areirolle,
Pico Torresille ja 1862 m
korkuiselle Pico Ruivolle
. Retkelle oli tulossa mukaan myös Tjäreborgin suomalainen
prinsessa Victorian
näköinen opas Elina, joka oli melko uusi oppaan hommassa, eikä
ollut ennen käynyt
huipuilla. Hän oli kyllä pukeutunut lämpimästi, mutta huomautimme
että hän tulisi
kaipaamaan käsineitä.
Täällä alhaalla oli sää
vielä tyyni ja aurinkoinen, ja päivän alkuasukasopas Suzanne piti
sitä hyvänä. Kuitenkin ,
kun bussi oli noussut yli kilometrin korkeuteen , alkoi sataa ja
tuuli yltyi. Puolentoista kilometrin korkeudessa alkoi
tien vierillä näkyä lumenrippeitä,
ja tuuli oli niin kova ,
että toivo maastoon pääsemisestä kuoli.
Suzanne jatkoi
pikkubusseineen vielä urheasti ylöspäin, mutta lumi lisääntyi, ja
pian oli ilmeistä, että ajoneuvo juuttuisi lumeen ,
jos vielä jatkettaisiin.
Luulisin shortseihin
pukeutuneiden veikkojen takapenkillä kalvenneen jo aikaisemmin.
Minulla oli pipo ,
nastalenkkarit ja hiihtorukkaset, ja lämmintä vaatetta sadeasun alla,
mutta takaisin oli
käännyttävä. Hetken päästä huomattiin vielä pysähtyä ottamaan
Madeiralla harvinaisia
kuvia lumisesta maisemasta. Bussista ulos astuessa vasta
porukka konkreettisesti
tajusi , kuinka kova ja kylmä tuuli oli.
Kyllähän me Arjan kanssa
on aina toivottu , että eteläänkin tulisi lunta, mutta olemme
enempikin tarkoittaneet
Helsingin keskuspuistoa kuin Madeiraa, varsinkaan silloin,
kun me itse olemme siellä.
Varamaastona oli nyt
retkeilypolku saaren karussa itäisessä niemenkärjessä.
Sielläkin satoi, ja
puuttomaan maastoon tuuli kävi ankarana mereltä.
Käveltyämme ehkä
kilometrin ensimmäiselle näköalapaikalle Suzanne sai vanhemmalta
kollegaltaan , joka oli
ryhmineen kääntynyt vähän kauempaa takaisin,
neuvon
kääntyä heti takaisin,
sillä olosuhteet edempänä olivat muka liian vaikeat.
Me Arjan kanssa emme
olisi halunneet kääntyä, eikä myöskään hyvin varustautunut
saksalainen nuoripari,
mutta emme voineet mitään. Toisaalta olimme jo
näköalapaikalta saaneet
hyvän käsityksen paikan jylhästä maisemasta, jota myrskyävän
meren kuohunta vielä
korosti.
Seuraava ja viimeinen
varamaasto oli 8 km pituinen levada Machicon kylän yläpuolella.
Suzanne ilmoitti , että
rahoja ei palauteta. Hän lupasi, että aurinko alkaisi kohta paistaa,
mutta kaikki , jotka
haluaisivat tässä vaiheessa palata hotellille, kyydittäisiin sinne.
Vain minä ja Arja sekä
saksalainen nuoripari halusimme kävelemään, muut halusivat
hotellille, mitä pikemmin
sitä parempi.
Kun bussin perävalot
häipyivät, aurinko alkoi toden totta paistaa, ja saimme kävellä
vähän aikaa aurinkoisessa
maisemassa, joka oli saman tyyppinen kuin Camponarion
laakso keskiviikkona.
Saimme kertauksen samoista tarinoista, jotka olimme kuulleet
keskiviikkona Nonolta.
Nyt jopa maistelimme eksoottisia hedelmiä polun varren
puista. Sade kyllä alkoi taas ja kesti loppumatkan,
mutta olimme jotenkin jo
tottuneet siihen.
Illalla jopa Funchalissa
satoi. Niinpä jäimme hotellimme omaan ravintolaan
Mamma Mia’an
illalliselle. Tilasimme taas pizzaa, ja tällä kertaa se oli todella hyvää.
Su 02.11.2008
Kun ei ollut
jalkapallo-ottelua, ilmoittauduimme mukaan Tjäreborgin omalle
suomenkieliselle
retkelle, joka sisälsi 5 km sunnuntaikävelyn helpolla levadalla
Camachan kylän lähellä ja
tutustumisen Santo da Serran kylän maalaismarkkinoihin.
Oppaana oli suomalainen
noin 45-vuotias naishenkilö , joka kertoi asuneensa Madeiralla
jo 19 vuotta. Satoi vähän
vettä, mutta aurinkokin yritti paistaa.
Santo da Serrassa ostimme
markkinoilta puussa kypsyneitä banaaneja.
Menimme sitten kahville
ja vielä tutustumaan kylän kauniiseen puistoon.
Iltapäivällä olisimme
halunneet ottaa aurinkoa , mutta sää oli pilvinen.
Kirjoittelimme ystäville
ja sukulaisille postikortteja.
Illalla menimme uudestaan syömään siihen
italialaiseen ravintolaan, josta olimme
torstaina saneet hyvää
pastaa. Nyt nautimme lasagnen tyyppistä ruokalajia,
ja vielä tiramisua ja
jäätelöä jälkiruoaksi.
Ma 03.11.2008
Kotiinlähtöpäivä.
Matkalaukut piti luovuttaa jo ennen klo 08:a ; sillä ne menivät eri
kuljetuksella
lentokentälle. Huoneet piti luovuttaa klo 10 ja matkustajien kuljetus
lentokentälle lähti klo
10:35 . Laukkujen luovutuksen ja aamiaisen jälkeen
kävelimme vielä Funchalin
keskustaan, sillä huomasimme, että sinne emme olleet aikaisemmin kävelleet. Tulimme hotellille
takaisin taksilla.
Lentomatka Suomeen tuntui
pitkältä.
Kommentit
Lähetä kommentti