Hiihtoloma Seefeldissä 2011

Hiihtoloma Seefeldissä  2011

Aikaisemmin ei ole tullut mieleenkään lähteä ulkomaille hiihtämään.
Se on epäisänmaallista  , ja tänä talvena on kotimaisemissakin riittävästi lunta ja latuja.

Nyt kuitenkin sattuu olemaan Arjan tytär Mari au-pairina Itävallassa Innsbruckin
lähikylässä. Innsbruckin lähellä on myös Seefeld, Keski-Euroopan paras  ja omasta
mielestään myös maailman paras maastohiihtokeskus,  jossa talviolympialaiset
pidettiin vuosina 1964 ja 1976. Maastohiihtolatuja löytyy 266 km.

La 29.01.
Taksi lähtee viemään meitä Helsinki-Vantaan lentoasemalle klo 05:00 .
Lentokentällä lähtevien lentojen näyttötaululla lukee vain yhden lennon kohdalla
Cancelled – peruutettu. Se on Austria-yhtiön  lähtö klo 7:30  - meidän lentomme Wieniin.
Lähtöselvityksestä meidät neuvotaan lipputiskille neuvottelemaan uudesta reitityksestä.
Lipputiski  avautuu vasta puolen tunnin kuluttua.
Meille löytyy paikat klo 8:15 Finnairin Wienin lennolta.
Sitten köpöttelemme toiseen terminaaliin Finnair’in lähtöselvitykseen.
Tietokoneen mukaan uusi lippuvarauksemme on vielä vaiheessa, emmekä saa
Boarding- tikettejä koneen vaihtoa varten Wienissä. Luvataan kuitenkin, että
matkatavaramme siirtyvät siellä automaattisesti  jatkolennolle Innsbruckiin.
Sitten meidät komennetaan toiselle luukulle maksamaan 40 euron lisämaksua suksista.
Sen maksettuamme meidän kuuluu saada siitä kuitti, mutta juuri silloin
lisämaksuputiikin printteri hajoaa, ja virkailija lähtee etsimään alakerrasta toimivaa
printteriä. Onneksi meillä ei ole mihinkään kiire.
Selviämme ilman isompia vastoinkäymisiä Wieniin, mutta miljoonakaupungin lentoasemalla
olemme eksyksissä. Kuinka televisio-ohjema Amazing Racen osanottajat osaavat aina
mennä oikeaan paikkaan ?
Emme voi mennä Innsbruckin lennon lähtöportille ilman boarding ticket’tiä, eikä mitään
opasteita lähtöselvitykseen saapuvien lentojen puolelta tietenkään ole.
Kysyttyämme neuvoa noin kolmelta informaatiotiskiltä löydämme sinne, mutta
virkailija estää tylysti pääsymme tiskille. Tiski on ainoastaan matkatavaroiden jättämistä
varten.
Heillä on hieno rivistö lähtöselvitys-itsepalveluautomaatteja, joita kaikkien on käytettävä.
Emme pysty perustelemaan , miksi emme voisi käyttää automaatteja – emme edes tiedä,
mitä ”vanhuudenhöperyys” on Itävallan kielellä.
Syötämme siis vaaditut tiedot käyttäjäystävälliseen rakkineeseen, joka sen sijaan , että
tulostaisi meille boarding ticketit, ilmoittaa että meidät on hylätty.
Emme oikein ymmärrä alkuasukkaiden kieltä, mutta oletettavasti rakkine kehottaa
meitä ilmoittautumaan makkaratehtaalle jatkokäsittelyä varten.
Yritämme uudelleen kokeillen hieman erilaisia vastausvaihtoehtoja, mutta tulos on aina sama.
Niinpä palaamme virkailijan riesaksi ja väitämme, ettei kone palvele meitä oikein.
Hänen  on tultava pitkin hampain  näyttämään, kuinka homma toimii.
Kuinka joku voi olla niin idiootti,  ettei  ymmärrä noin selviä saksankielisiä ohjeita ?
Mutta niin vain kone kehottaa virkailijaakin siirtymään makkaratehtaalle.
Hän poistuu lentolippumme mukanaan näpyttelemään omaa konettaan, ja kysyttyään
kokeneemmalta kollegaltaan neuvoa, saa tulostettua meille boarding ticketit.
Niinpä lopulta istumme silmät vähän harittaen  oikealla lähtöportilla.

Mietin, että olisi ollut paljon helpompaa lähteä hiihtämään vaikkapa Keravalle.
Tulee kuulutus,  että Innsbruckin jatkolento on myöhässä.
Meidän tuurillamme matkatavarat, ja etenkin sukset, ovat jo jatkaneet matkaa
Timbuktuun.

Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt, vaan pääsemme potkurikoneella Innsbruckiin,
 ja matkatavarammekin löytyvät.
Loppumatkan Seefeldiin ajamme taksilla , ja majoitumme pieneen Olympia-
nimiseen hotelliin.
Alppiaurinko paistaa , ja lumihuippuiset vuoret piirtyvät sinistä taivasta
vasten kirkkaassa vuori-ilmassa.
Väheksymättä Keravan hienoa Keinukallion hiihtokeskusta, ehkä tämäkin kannatti
kokea kerran elämässä.
Hotellista saamme kortin , joka toimii pääsylippuna seudun hiihtoladuille.
Emme ole tulleet ajatelleeksikaan, ettei tässä maassa ilmaiseksi metsissä  hiihdellä.
Jokamiehen oikeus on suomalainen erikoisuus.
Latujen varrella on lipunmyyntikoppeja, ja meidänkin korttimme tosiaan
tarkastettiin muutaman kerran viikon aikana.

Illalla kuljemme  kylällä ja joudumme keskelle lumifestifaalia.
On musiikkia, makkaranmyyjiä ja lumiveistoksia.

Su 30.01.
Ensimmäinen hiihtopäivä. Seefeldin ympäristön latuverkko muodostuu 1,5 km – 13,5 km
pituisista lenkeistä, jotka on luokiteltu vaikeusasteen mukaan helppoon siniseen (A),
keskivaikeaan punaiseen (B)  ja vaikeaan (C) –luokkaan.
Lisäksi kullakin ladulla on oma tunnusnumeronsa, ladun tunnus on siis esimerkiksi  B12 .
Kaikki ladut eivät suinkaan lähde Seefeldistä, vaan sitä ympäröi joukko muita alppikyliä,
yhteisnimeltään Olympia Region, joissa siis yhteensä löytyy latuja tuo 266 km.
Mustia latuja päätimme välttää. Punaisillakin laduilla pystyi aivan hyvin päättämään
päivänsä.

Lähdemme ladulle aamupalan jälkeen. Lähin latu on golfkentällä alle 100 metrin päässä
hotellilta, ja aloitamme siitä. Sieltä on yhteys 6 km:n punaiseksi luokitellulle
metsälenkille, jossa joudumme huomaamaan, ettei täällä ole lunta puoltakaan siitä,
mitä Helsingissä. Aukeilla paikoilla ladut ovat loistokunnossa, mutta kuusikossa
lunta on liian vähän, ja latukone on pöllyttänyt paikoin hiekkaa näkyviin.
Itävaltalaisten käsitys hiihdosta on kerta kaikkiaan se , että hinaudutaan jollekin
hirveälle mäelle, ja tullaan sieltä mutkitellen alas, ja siitä saamme heti esimakua.
Hiekkaesteet eivät helpota asiaa, ja on jarrutettava ankarasti auraamalla, että
pysyy terveenä.
Kierrämme vielä helpon ja loistokuntoisen 3 km:n ladun , joka lähtee
 Olympiakisakeskuksesta, ja palaamme hotellille.
Soitamme Marille , joka tulee iltapäiväksi seuraksemme Seefeldiin.
Käymme kahvilla, shoppailemassa ja syömässä.
Ostamme myös seudun karttoja ja viikkolipun paikallisbusseihin.

Ma 31.01.
On Arjan syntymäpäivä, 61 v mittarissa.
Ajamme bussilla kylän toiselle laidalle Birkenlift-nimiseen paikkaan.
Sieltä lähtee punainen latu kohti koillista. Siinä on ensimmäinen 3,5 km
loivaa alamäkeä vuoripuron vartta noudatellen. Alamäki ei paikoitellen ole
ihan loivaa, ja yllättäen eteen tulleessa serpentiinimutkassa olen vailla mahdollisuuksia
kääntyä, ja täräytän 15 metriä metsähallituksen puolelle umpihankeen.
En kaadu, ja samoin on jäljistä päätelleen käynyt monelle muullekin, mutta
tuon tässä selkeästi pituusennätyksen Suomeen.
Sitten 8 km tasamaata Scharnitz – nimiseen kylään.
Siellä koittaa sanaristikon täyttäjille herkkä hetki: kuljemme siltaa pitkin
yli Isar-joen, jonka on saanut lukemattomia kertoja tekstata ristisanatehtävään.
Scharnitzin pohjoispuolelle on vielä karttaan merkitty 10 km:n sininen latu, jonka
päätämme kiertää. Ihmettelemme, miksei sille ole annettu esitteissä tunnus-
numeroa eikä muita tietoja , mutta emme keksi syytä.
Lunta on täällä vain 10 cm, eikä kunnon latua ole, mutta latukone on kuitenkin
tampannut latupohjaa.
Kun olemme hiihtäneet 4,5 km, alamme aprikoida, joko pitäisi kääntyä
takaisin. Latukone on ajellut vähän sinne sun tänne, eikä reittimerkintöjä ole.
Kaivamme repusta paremman kartan ja yritämme löytää siitä itsemme.
Tuloksena on, että olemme 4 km Saksan puolella lähellä Mittenwald’in
kaupunkia. Ulkomaalaisten kartat käyvät monilla tavoilla hermoille, eivätkä ne
olleet viitsineet latukarttaan merkitä valtakunnanrajaa.
Näimmepä uusia seutuja, ja tuntui, ihan kuin olisi käynyt ulkomailla hiihtämässä.
Palasimme Scharnitz’iin päiväkahville , ja sieltä bussilla Seefeldiin.

Ti 01.02.
Tänään tyytyisimme lyhyempään hiihtolenkkiin, sillä aiomme mennä puolilta päivin
Marin kanssa tutustumaan Innsbruckiin.
Kannamme sukset vajaan kilometrin Olympiahiihtojen lähtöpaikalle, josta hiihdämme
Mösern’in kylään.
Alkupuoli reitistä on loistokuntoista ja osan matkaa se kulkee pitkin maailmancupissa
käytettävää kilpalatua.
Pistolatu Mösern’in kylään sen sijaan on vaarallisen jyrkkä ja vähäluminen,  otan
sukset jalasta pahimpien hiekkaesteiden kohdalla.
Kylä on kuitenkin niin kaunis, että kannatti tulla. Hohe Munde –vuori näkyy
uudesta kulmasta.
Käytyämme hotellilla suihkussa ajelemme paikallisjunalla Innsbruckiin.
Tapaamme Marin, joka toimii alkuasukasoppaana, kun tutustumme tähän
120 000 asukkaan kaupunkiin.
Käymme Tirolin kansallismuseossa, näemme kultakattoisen talon vanhassa
kaupungissa ja kiipeämme 148 porrasaskelmaa kaupungin 51 metriseen torniin.
Kaupunkia ympäröivät upeat vuoret eivät näy yhtä kirkkaasti kuin Seedelfissä,
vaan ovat hennon udun verhoamat.
Myös Bergiselin hyppyrimäki nähdään lähikukkulalla.

Ke 02.02.
Tänä aamuna aikaisin ajamme bussilla Leutasch’in kylään.
Siellä on 9,5 km:n punaiseksi luokiteltu Paik’in hiihtolatu, jonka maisemia on mainostettu
seudun kauneimmiksi. Ihmettelemme, miten maisemat voisivat olla sen kauniimpia kuin
tähänastisilla laduilla.
Lenkin 3 ensimmäistä kilometriä ovat ylämäkeä.
Jo kahden ja puolen kilometrin jälkeen katselemme silmät pyöreinä alas vievää rinnettä.
Tuonneko pitäisi uskaltaa laskea ? Onneksi turvallisuudesta on huolehdittu, pari ladun
lähipuuta on kiedottu oransseilla patjoilla.
Lenkki kulkee paljolti avoimilla niityillä. Siksi latu on erinomaisessa kunnossa ja
näkymät avarat.
Saamme loppulaskussa kunnon hurukyydit, mutta jäämme henkiin.

Perille päästyämme muutkin hiihtäjät ovat jo heränneet, ja Leutasch’in latujen
lähtöpaikalla on vilskettä.
Kierrämme vielä toisen 6 km:n pituisen ladun, ja menemme sen jälkeen paikallisen
kylpylän ravintolaan päiväkahville.
Iltapäivällä hotellilla kirjoitamme postikortteja.

To 03.02.
Aamulla näkyvät viikon ensimmäiset pilvet taivaanrannalla, mutta päivästä tulee silti
aurinkoinen.
Lähdemme taas aikaisella bussilla ja ajamme Buchen’in kylään . Se on linnuntietä lähellä,
 mutta bussimatka kestää lähes puoli tuntia. Siellä kierrämme 6,5 km:n punaiseksi
luokitellun erittäin mäkisen ladun, joka on ehkä vaikein kokemamme.
Ladun alkupäässä oli erilaisia varoituksia ja uhkauksia, mutta emme me niistä
mitään ymmärtäneet. Sen tekstin, joka aina esiintyi hengenvaarallisen laskun
yläpäässä, olimme tähän mennessä oppineet tunnistamaan.
Hiihto  riittääkin tälle päivälle, sillä olemme menossa kyläilemään Marin au-pair-perheeseen.
Käytyämme hotellilla suihkussa ajamme taas junalla Innsbruckiin.
Junarata muutoin kulkee puolivälissä vuoren rinnettä, ja maisemat sieltäkin
ovat upeat.
Innsbruck’ssa nousemme Oberperfuss’in kylään menevään paikallisbussiin.
Siellä suunnistamme Marin kännykällä antamien ohjeiden mukaan kävellen perille.
Perheen isäntä on jonkinlainen hullu arkkitehti, joka on huvitellut
perusteellisesti kotitaloa suunnitellessaan , joten se on helppo tunnistaa.
Perheen emäntä pitää niin paljon tuliaisiksi tuomistamme Brunbergin tryffeleistä,
että päättää piilottaa ne lapsilta .
Saamme päiväkahvilla hyviä Marin leipomia korvapuusteja.
Kyseessä ovat tavallaan samalla Marin läksiäiset, sillä hän on siirtymässä uuteen
au-pair –paikkaan Berliinin lähelle.

Pe 04.02.
Jo tutuksi tulleella klo 8:20 lähtevällä bussilla ajamme taas Leutasch’iin ja lähdemme
hiihtämään tällä kertaa eri suuntaan kuin viimeksi:  loivasti laskeutuvaa
laaksonpohjaa pohjoiseen kohti Saksan rajaa. Pienen myötätuulen siivittämänä
etenemme ensimmäiset 9 km kevyesti tasatyöntöä.

Panostamme yleensäkin voiteluun, ja meillä on aina kelin mukainen luistovoide,
niin että olemme alamäessä kilpailukykyisiä jopa luisteluhiihtäjien kanssa.
Muiden vanhuudenhöperöiden laahustaessa eteenpäin pitopohjasuksillaan he
näyttävät pysyvän lähes paikallaan, kun liitelemme ohitse laiskan näköisesti
lykkien ja pian häviten taivaanrantaan.
Tänä aamuna kuluu yli tunti, ennen kuin näemme jonkun toisen hiihtäjän.
Omistamme hetken aikaa yksin tämän hienon maiseman Euroopan sydämessä.
Hiihdämme laakson toista reunaa takaisin lähtöpaikkaan ja palaamme bussilla
hotellille.
Iltapäivällä kävelemme Rosshutten laskettelukeskuksen ala-asemalle ilman
suksia, ja ostamme 24 euroa / nenä maksavat seikkailuliput.
Lipulla pääsemme vuorijunalla ylös Rosshutte’en , joka on noin 750 metriä
ylempänä vuoren rinteellä. Laskettelijat menevät sinne yleensä tavallisella
hiihtohissillä.
Sieltä ajoimme gondolihissillä lähemmäs Härmenkopf-nimistä vuorenhuippua.
Sää oli edelleen aurinkoinen ennusteista huolimatta, ja näköalat tietysti
huikeat.
Gondolihissi kulki parhaimmillaan 200 metrin korkeudessa laakson yläpuolella.
Ylittäessämme laskettelurinnettä kuvittelimme, että jos vaijeri nyt katkeaa,
pääsemme hurukyydillä laskettelurinnettä suoraan Seefeldiin ja saamme useita
kymmeniä pisteitä nurin keilatuista alamäkihiihtäjistä.
Lippumme oikeutti vielä pullakahveihin Rosshutten valtavassa ravintolassa ja
nousuun toisella gondolihissillä Seefelder Joch –nimiselle huipulle.
Siellä patikoimme muutamia satoja metrejä pitkin niin terävää vuorenharjannetta,
että olisi voinut pudota kummalle puolelle tahansa.
Siellä oli vapaalaskijoiden tekemä polku.
Näitä tosi urheilumiehiä näimme nousemassa laskettelurinteen reunaa ilman
hissiä reppuineen kohti huippua.

La 05.02.
Kotiinlähtöpäivä. Huone oli luovutettava klo 11.
Viimeisen kerran läksimme klo 08 hiihtolenkille.
Lämpöaalto oli tulossa, päiväksi oli ennustettu +14 C.
Aamulla viipyi maiseman yllä vielä yön viileys. 
Olympia-areena oli lähes autio. Lauantaina väki vaihtui; toiset vieraat lähtivät ja
toiset saapuivat, eivätkä kummatkaan ehtineet hiihtämään.
Me kiersimme 6 km:n punaisen ladun.
Luovutettuamme huoneen lähdimme  viimeisen kerran junalla kohti Innsbruckia.

Juna oli myöhässä.
Aseman lippuautomaatti oli vainaja ja lipunmyyntihenkilö vapaapäivällä, tai
päinvastoin, kuka  siitä itävallankielisestä lapusta niin ymmärtää.
Ennusmerkeistä huolimatka kotimatka sujui onnistuneesti.
Arja yritti Wienissä metallinpaljastimesta läpi rannekello kädessä ja pääsi
ruumiintarkastukseen.

Söimme joka ilta eri ravintolassa. Huomasimme, että itävaltalaisilla on tietty
kotikenttäetu, mitä tulee viinileikkeen valmistamiseen.
Opimme, että jos haluaa päästä Suomesta Seefeldiin,  kannattaa lentää Munchen’iin,
josta Seefeldiin on kahden tunnin junamatka.