Amerikan matkakertomus 2013
Ma 01.07 Exodus
Matkamme alkoi aamulla lennolla Frankfurtiin. Frankfurtin lentokenttä on iso :Terminaalista 1 Terminaaliin 2 siirrytään junalla. Ehdimmekin tutustumaan lentoasemaan hyvin , sillä jatkolento lähti vasta kuuden tunnin päästä. Lensimme Grönlannin yli, ja katselin ikkunapaikalta vaikuttuneena tuota ikijään valtakuntaa. Isäntäväkemme oli meitä vastassa lentoasemalla sinivalkoisissa asuissaan.
Heidän rivitaloasunnossaan on tilaa jälkeläisten muutettua pois kotoa;
niinpä saimme oman makuuhuoneen ja kylpyhuoneen.
Päivä oli pitkä, sillä kun matkustimme länteen 10 aikavyöhykkeen yli,
tuli meidän vuorokauteemme mittaa 34 tuntia; niistä 13 lentokoneessa.
Arjalla oli matkalukemisina kuuluisa Leon Uris’in romaani Exodus.
Ti 02.07 - Su 07.07. Vancouver
Vancouver on asukasluvultaan suunnilleen Helsingin kokoinen kaupunki. Suur-Vancouver
koostuu 13 itsenäisestä kunnasta ja asukaslukukin on 2,2 miljoonaa.
Meidän viikkoamme siellä suosi kaunis sää, mutta muuten Vancouver on hyvin sateinen kaupunki.
Siitä huolimatta se on jossain elämänlaatu-tutkimuksessa todettu Pohjois-Amerikan parhaaksi
paikaksi asua. Viikon aikana isäntäväki kierrätti meitä ahkerasti kaupungilla ja huolehti kaikista kustannuksista.Ajelimme esikaupungeissa paikallisjunalla; kävelimme puistoissa ja keskustassa sekä
Chinatownissa. Vancouverin väestöstä onkin suuri osa kiinalaistaustaisia.
Ihmettelimme puistoissa jättiläismäisiä havupuita . Uimme ensimmäistä kertaaTyynessä Valtameressä.
Siellä ensimmäisen kerran näimme käytännössä,mitä merkitsee kolmen metrin ero nousu- ja laskuvedessä.
Saimme ensin kävellä puoli kilometriä rantahietikkoa päästäksemme veteen, mutta
uidessamme nousuvesi peitti hietikon ja saimme kahlata takaisin.
Vesijuoksu onkin suositeltava liikuntamuoto meidän ikäisillemme.
Keskiviikkopäivä jäi parhaiten mieleemme. Silloin kohteena oli Grouse Mountain, kaupunkia
lähinnä oleva vuori, jonka päällä on näköalapaikka ja ravintola ym.
Sinne saimme autokuskiksi ja oppaaksi isäntäväkemme viehättävän tyttären Kristiinan.
Ylös oli mahdollista päästä köysiradan vaunulla, mutta rinteeseen metsän siimekseen oli tehty myös
porraspolku. Portaiden pituus oli 2,9 km ja nousua 850 m. Niiden kiipeäminen on suosittu
paikallinen kuntoilusuoritus - alaspäin tullaan sitten köysiradalla.
Miesten ennätys on 25 minuuttia ja naisten 31 .
Oletko ajatellut kiivetä portaita pitkin Helsingin stadionin torniin ?
Entä jos torneja pannaan päällekkäin 12 kpl ja portaita riittää lähes 3 km ?
Kristiina oli ammattilainen tässä lajissa, hänellä on jopa kausilippu köysiradalle
.Isäntäväkemme meni ylös köysiradalla - Kristiina, Arja ja minä lähdimme kiipeämään polkua.
Kristiina aina välillä pysähtyi odottamaan meitä , kunnes meni loppumatkan edellä omaa vauhtiaan.
Arjalle haaste oli todella kova, eikä hän matkan varrella ollut lainkaan varma henkiinjäämisestään
.Korkeat portaat ovat pahat, kun askel tässä iässä on lyhyt ja matala.
Välillä piti ottaa neliveto käyttöön ja avittaa käsillä.
Joissain pahoissa paikoissa oli tukena köysi, josta saattoi vetää itseään ylös.
Perille kuitenkin päästiin amatööreille kunniallisessa ajassa 1,5 tuntia isäntäväkemme ja Kristiinan
äänekkäästi kannustaessa.
Vuorella oli kaikenlaista muutakin nähtävää kuin upea näköala Vancouveriin.
Seurasimme siellä mm vahvasti huumoripitoista metsurien – Lännen lokarien - työnäytöstä.
USAn puolelta näkyi yli 3000 metriin kohoava Baker Mountainin luminen huippu.
Viikon ohjelmaan kuului paljon shoppailua, sillä Arjan piti ostaa neljälle lapselleen ja
kahdeksalle lapsenlapselleen kaikille tuliaisia, ja itsellekin oli mielessä monenlaista hankittavaa.
Ma 08.07. Las Vegas
Aamulla isäntäväkemme saatteli meidät taksilla Vancouverin lentokentälle.
Yhdysvaltoihin menijöille lentokenttämuodollisuudet olivat tavallista perusteellisemmat.
Otettiin sormenjäljet ja silmät kuvattiin. Jo kotimaassa olimme hankkineet internetistä Esta-viisumit, jollaiset Yhdysvaltoihin mennessä tarvitaan.
On sanonta: Kun jokin sijaitsee todella kaukana, se on huitsin Nevadassa.
Sanonta konkretisoitui nyt meille, kun matkustimme Nevadan pääkaupunkiin Las Vegasiin.
Las Vegasissa iltapäivälämpötila oli 42 C . Ellei pidä lämpimästä, ei kannata mennä sinne
heinäkuussa.Majoituimme perinteikkäiseen Flamingo hotelliin, jossa on käsittämättömät 3600 huonetta !
Se on seitsemän kertaa enemmän kuin Viru-hotellissa, eikä se edes ollut suurin Las Vegasissa.
Las Vegas on pitkälti rakennettu järjestäytyneen rikollisuuden rahoilla.
Flamingo oli ensimmäinen hotelli-kasino ns. Strip’in alueella, joka nykyään on valtavien
kasino-pilvenpiirtäjien keskittymä.Flamingon rakennutti vuonna 1946 Mafian edustajana pahamaineinen gangsteri Bugsy Siegel.
Sittemmin taustavoimat olivat tyytymättömiä hänen onnistumiseensa Las Vegasin bisneksissä,
ja YT-neuvottelujen tuloksena hänet ammuttiin.
Elokuvassa Kummisetä roolihahmon Moe Greene esikuvana on tämä Bugsy Siegel.
Mafia oli siis työnantajana vielä Soneraakin tylympi, mikäli mahdollista.
Löysimme hotellihuoneestamme alennuskuponkeja, joista yksi lupasi 15 prosentin alennuksen
naapurikasinon Ballys’in Steakhouseen. Ajattelimme syödä edullisesti ja marssimme sinne.
Liian myöhään tajusimme, että ravintola on viimeisen päälle hieno, ja tuskin selviäisimme ateriasta paljoakaan alle 200 dollarin. No, alennuksen kanssa lasku oli vain 112 dollaria, ja juomarahan
kanssa maksoimme 120 dollaria. Lähtiessämme tarjoilijan asenne sai meidät ylimitoitetun ilmastoinnin ohella palelemaan. Myöhemmin opimme , että Amerikassa juomarahaa pitäisi antaa 15 - 20 prosenttia.
Kaupungin länsipuolella Kyle-kanjonissa raivosi hallitsematon maastopalo, jonka savupilvien
taakse aurinko laski verenpunaisena.
Ti 09.07. Grand Canyon
Aamun viileydessä ennen kello kuutta kömmimme Grand Canyonin retken lähtöpaikalle.
Viileys oli suhteellista, lämmintä oli reilut 30 astetta.
Retken ensimmäinen nähtävyys oli Colorado-jokeen rakennettu 221 metriä korkea Hooverin pato.
Sieltä bussimatka jatkui Arizonan puolelle kohti Grand Canyonia.
Perillä meidät lähetettiin 3-5 hengen ryhmissä helikopterilennolle kanjoniin, jonka pohjalle laskeuduttiin. Siellä odotti veneretki Colorado-joella. Näin tämä mahtava luonnonmuodostuma tuli nähdyksi kaikista suunnista.
Aurinko kuumensi kanjonin kuin uunin; tuulenhenkäys siellä ei ollut vilvoittava, vaan polttava.
Ylipainosta ja kuumuudesta kärsivä alkuasukas , joka oli siellä töissä, tuijotti epäuskoisena,
kun hilpeästi selitimme pitävämme lämmöstä ja olevamme tyytyväisiä , kun sitä kerrankin
oli tarpeeksi.Ylös kanjonista päästiin taas helikopterilla. Ylhäällä sukkuloivilla busseilla kävimme vielä parilla näköalapaikalla kanjonin reunalla.
Eagle Point oli yksi niistä; sinne oli rakennettu lasipohjainen kanjonin reunan yli työntyvä parveke,
nimeltään Skywalk.
Siellä käyminen olisi maksanut 70 dollaria ylimääräistä. Jätimme sen väliin, kun sentään olimme leijailleet helikopterissa kanjonin yllä.
Paluumatkalla tietyömaa rytisytti kuumuudestakin kärsivää bussia pahoin; pelkäsimme , että se
hajoaa ja meidät komennetaan työntämään.
Juuri kun olimme puhuneet keskenämme tällaisia, ohitimmekin tien varteen hajonneen bussin.
Las Vegasissa maastopalon savu peitti edelleen läntisen taivaan ja aurinko laski punaisena.
Ke 10.07. Kasinokierros
Täksi päiväksi olimme ilmoittautuneet kaupunkiretkelle.
Meitä kierrätettiin toinen toistaan suuremmissa ja hienommissa kasinohotelleissa myös
sisällä, ja saatoimme vain ihmetellä silmät pyöreinä niiden suunnatonta kokoa ja ylellisyyttä.
Kasinohotelleilla oli usein jokin teema: Bellaggio-hotelli satsasi kukka-asetelmiin,
Ballys’in pihalla oli kopio Eiffel-tornista, Excalibur jäljitteli Kuningas Arthurin ajan Englantia,
Luxor oli pyramidin muotoinen ja sfinksi pihalla, Venetian-hotelli sisälsi kopion Venetsiasta.
Siellä oli oikeita kanavia, joilla saattoi nousta oikeiden gondolien kyytiin.
New York-hotelli oli ulkonäöltään rykelmä New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja Vapaudenpatsas pihalla …
Olisi siinä Helsingin julkisivulautakunnalla ihmettelemistä.
Kävimme myös Las Vegasin tunnuskyltin luona, jossa opas otti minusta ja Arjasta yhteiskuvan.
Illalla pukeuduimme parhaisiimme ja marssimme Flamingon kasinosaliin tarkoituksena sijoittaa 100 dollaria kevytmieliseen elämään uhkapelin muodossa.
Valtava pelisali välkkyi värivaloja ja musiikki soi tarpeettoman kovaa.
Pelipöytien hoitajat pyörittivät ruletteja ja hoitivat kortti- ja noppapelipöytiä.
Lisäksi salissa oli valtava määrä hienoja pelikoneita.Tämä oli peliongelmaisen taivas ja helvetti.
Ostimme rulettipöydässä sadalla dollarilla pelimerkkejä ja aloimme niitä käytellä.
Hetken verran olimme voitolla, mutta sitten ruletti tarjoili nopeaan tahtiin pari nollaa , jotka
romahduttivat taloutemme, ja pian kasino oli kyninyt kaikki pelirahamme.
Lähdimme vielä ulos Treasure Island-kasinolle, jonka piha-altaassa esitettiin
normaalikokoisilla laivoilla meritaistelushow : merirosvot vastaan seireenit.
Seireenit voittivat ja merirosvojen laiva upposi. Oikeasti.
To 11.07. Los Angelesiin
Muiden hävinneiden pelureiden tapaan lähdimme Las Vegasista bussilla.
Yli 400 kilometrin matka Los Angelesiin ilmastoidussa bussissa maksoi uskomattoman vähän: 25 dollaria eli parikymmentä euroa.
Halusimme nähdä maiseman kaupunkien välillä: Ensin hiekkaerämaata, vaaleanruskeita loivia
vuoria, joshua-puita ; sitten San Bernardinon vihreät kukkulat ja Los Angelesin eteläiset
esikaupungit , jotka eivät tuntuneet loppuvan koskaan.Tosin mikään maisema ei tunnu miltään , kun on juuri käynyt Grand Canyonissa.
Suur-Los Angeles on jakaantunut 88 kuntaan, joissa on yhteensä 14 miljoonaa asukasta !
Vihdoin bussi on päätepysäkillään; ei millään hienolla linja-autoasemalla, vaan tavallisessa rupuisessa kadunkulmassa keskustan laitamilla.
Edes kunnollisia takseja ei näy, vain harmaantunut meksikolaistaustainen henkilö etsii asiakkaita
pimeään taksiinsa. Nousemme siihen muutaman meksikolaisen ohella, koska olemme epävarmoja,olisiko kävelymatka hotellillemme kohtuullinen.
Luen matkalla karttaa ja totean kuskin ajavan lyhintä reittiä, eikä maksustakaan tule riitaa.
Majoitumme aivan kaupungin keskustaan Sheraton-hotelliin.
Yleensä vaatimattomampikin majoitus kelpaa meille, mutta tämän hotellin sijainti vastasi
täydellisesti tarpeitamme . Hotellin kupeessa oli pieni tasokas ostoskeskus ,
jonka Macy’s ja Victoria’s Secret-liikkeistä löytyi tarpeellista ostettavaa. Illalla teimme vielä pienen lenkin lähiympäristössä.
Los Angelesin keskustassa , Downtown:illa, on vain muutama pilvenpiirtäjä, lähinnä
pankkiyhtiöiden torneja. Kävimme metroasemalla vakoilemassa, osaisimmeko käyttää metroa,
mutta emme keksineet, mistä meille sopivan, koko päivän voimassa olevan lipun voisi ostaa.
Pe 12.07. Forrest Gump
Olemme varanneet internetistä parhaan saatavissa olevan kaupunkikierroksen, sillä kaupunki
on iso, aikaa vähän , eikä uudestaan tulla.
En ymmärrä vieläkään , kuinka saatoimme olla ainoat asiakkaat retkellä tuona päivänä.
Opas oli fiksun oloinen noin 32-vuotias mieshenkilö, itsekin matkustellut, käynyt Venetsiassakin.
Retkikuljetusvälineeksi vaihdettiin pikkuauto, jolla pääsi paikkoihin esimerkiksi Beverly Hills’issä,
joihin ei bussilla olisi ollut asiaa. Meillä oli siis henkilökohtainen opas käytössämme koko
päivän, yli 8 tuntia ! Historiallisten kohteiden ja Beverly Hills’in lisäksi käytiin Hollywoodissa,Venice Beach’illa ja Santa Monica Beachilla. Opas kertoili, missä rakennuksessa mitäkin elokuvaa oli filmattu,
missä hotellissa joku tähti oli kuollut, millä klubilla kuuluisat rock-yhtyeet
olivat aloittaneet uransa. Näimme elokuvatähtien nimet Hollywood Boulevardin jalkakäytävällä,
valokuvasimme toisemme vuorenrinteessä oleva Hollywood-kyltti taustalla.
Santa Monican ostoskadulta löytyi Juicy Couture-liike, jossa taas tuliaiset karttuivat.
Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Santa Monica Beachin laiturin tyvessä rakennuksen seinässä huomaamani nimikyltti: Bubba - Gump Shrimp Company .
Suosikkini kaikista elokuvista on Forrest Gump .
Käsittääkseni saimme oppaalta enemmän palvelua kuin hänen virkavelvollisuuksiinsa kuului.
Keskustelimme hänen kanssaan , kuinka pääsisimme jollekin uimarannalle seuraavana päivänä.
Rantaan on keskustasta matkaa noin 25 kilometriä; ajattelimme lähinnä metroa.
Kun kysyimme ohjeita metron käyttöön, oppaamme joutui myöntämään , ettei ollut koskaan ajanut metrolla. Tyypillinen losangelesilainen varmaan, samanlaista porukkaa kuin
espoolaiset, joka paikkaan pitää mennä omalla autolla, vilpittömästi savusumunsa ansainneet.
Hän kuitenkin ilmoitti, että Santa Monica Beachille pääsee suoraan aivan hotellimme nurkilta
bussilla 20. Niinpä päätimme unohtaa metron.
Ehkä hän oli myös puolestaan tyytyväinen 20 dollarin juomarahaan, koska kätteli meidät
erotessamme kahteen kertaan.
13.07. Road 66
Jo pysäkin aikatauluista tajusimme, että bussi 20 ei veisi meitä Santa Monica’an , vaan Westwood’iin.
Nousimme bussiin kuitenkin; Westwood on oikealla suunnalla - keksisimme siellä uuden suunnitelman
päästä Santa Monica Beachille. Oppaamme tietämys busseistakin oli sitä sun tätä.
Huomasimmekin matkan varrella, että bussi 720 olisi ollut oikea valinta, ja vaihdoimme siihen
Westwoodissa. Arja luki koko bussimatkan ajan karttaa, joten tiesimme, missä mennään.
Tyynen valtameren rannalla Santa Monica Boulevardin loppupäässä näimme kyltin, joka kertoi,
että tähän päättyy Chicagosta alkava valtatie 66.
Rantahietikko on leveämpi kuin olemme missään nähneet. Levitimme pyyhkeemme lähelle
rantaa ja kahlailimme Tyynen valtameren rantatyrskyissä.
Lähellemme leiriytyi kolme nuorta naishenkilöä. Hämmästykseksemme he puhuivat suomea !
Täällä USA:n puolella emme tähän mennessä ole kuulleetkaan suomen kieltä.
Naiset ovat lentäneet Suomesta Los Angeles’iin , vuokranneet auton, jossa voi yöpyä, ja
aikovat ajella sillä kuukauden ajan pitkin Kaliforniaa ja lähiseutuja.
14.07. Kotia kohti
Olimme tilanneet hotellilta kuljetuksen lentokentälle klo 03:00 .
Lähtö hotellista oli näyttävämpi kuin saapuminen, nyt allamme oli iso musta mersu ja ratissa
arvokkaasti pukeutunut saman värinen kuljettaja.
Lentomme lähti vasta klo 07:00 , mutta halusimme olla hyvissä ajoin paikalla varautuaksemme
sähläyksiin ja vastoinkäymisiin, sillä edessämme oli taas uusi iso lentoasema.
Jonotimmekin monen muun kanssa väärässä odotussalissa, kunnes lentokenttävirkailija tuli
hätistämään meidät oikeaan paikkaan.
Sitten oli edessämme lähtöselvitysautomaatit, joiden käyttö on pakollista.
Emme ole tähän mennessä kertaakaan missään osanneet niitä käyttää, emmekä nytkään
ymmärrä yhtään, mitä nappia pitäisi painaa.
Uuden tekniikan ansiosta lähtöselvitysvirkailijat on voitu erottaa. Tosin on tarvinnut palkata heitä
suurempi määrä avustajia, jotka auttavat matkustajia taistelemaan vihamielisten automaattien kanssa.
Niinpä tästäkin vaiheesta selvitään.
New Yorkissa välilasku: Arja shoppaili viimeiset tuliaiset. Vaihdettiin Finnairin koneeseen.
Olemme tällä matkalla käyttäneet neljän maan lentoyhtiöitä.
Finnairin palvelu ja matkustusmukavuus on selvästi paras.
Amerikasta jäi mieleen iltalypsy kaikissa hinnoissa:
Varasitpa retken, hotellihuoneen tai ostit ruokakaupasta paperinenäliinoja, ilmoitettu hinta ei
laskutusvaiheessa koskaan riittänyt. Aina siihen oli lisätty veroja ja ties mitä lisämaksuja.
15.07. Home Sweet Home
Lensimme lyhyen yön läpi kohti nousevaa aurinkoa nyt kymmenen aikavyöhykettä itään.
Nukkuminen koneessa onnistui odotettua huonommin.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla odotimme jännittyneenä, olivatko laukkumme New Yorkissa
sattuneet samaan koneeseen kanssamme, varautuen henkisesti siihen,
että ne olivat jatkaneet matkaansa Timbuktuun.
Laukut kuitenkin ilmestyivät.
Kotiin päästyämme hoidimme aikaerorasitusta painumalla jo aamupäivällä Nuuksion
kansallispuistoon etsimään lakkoja. Löysimmekin niitä vajaat pari litraa.
Uimme Valklammessa. Vesi oli kylmempää kuin Santa Monica Beachilla.
Sinnittelimme valveilla iltaseitsemään asti, sitten Nukkumatti nouti omansa.
Nukuimme 14 tuntia putkeen; toivottavasti jet lag hoitui sillä.
Matkamme alkoi aamulla lennolla Frankfurtiin. Frankfurtin lentokenttä on iso :Terminaalista 1 Terminaaliin 2 siirrytään junalla. Ehdimmekin tutustumaan lentoasemaan hyvin , sillä jatkolento lähti vasta kuuden tunnin päästä. Lensimme Grönlannin yli, ja katselin ikkunapaikalta vaikuttuneena tuota ikijään valtakuntaa. Isäntäväkemme oli meitä vastassa lentoasemalla sinivalkoisissa asuissaan.
Heidän rivitaloasunnossaan on tilaa jälkeläisten muutettua pois kotoa;
niinpä saimme oman makuuhuoneen ja kylpyhuoneen.
Päivä oli pitkä, sillä kun matkustimme länteen 10 aikavyöhykkeen yli,
tuli meidän vuorokauteemme mittaa 34 tuntia; niistä 13 lentokoneessa.
Arjalla oli matkalukemisina kuuluisa Leon Uris’in romaani Exodus.
Ti 02.07 - Su 07.07. Vancouver
Vancouver on asukasluvultaan suunnilleen Helsingin kokoinen kaupunki. Suur-Vancouver
koostuu 13 itsenäisestä kunnasta ja asukaslukukin on 2,2 miljoonaa.
Meidän viikkoamme siellä suosi kaunis sää, mutta muuten Vancouver on hyvin sateinen kaupunki.
Siitä huolimatta se on jossain elämänlaatu-tutkimuksessa todettu Pohjois-Amerikan parhaaksi
paikaksi asua. Viikon aikana isäntäväki kierrätti meitä ahkerasti kaupungilla ja huolehti kaikista kustannuksista.Ajelimme esikaupungeissa paikallisjunalla; kävelimme puistoissa ja keskustassa sekä
Chinatownissa. Vancouverin väestöstä onkin suuri osa kiinalaistaustaisia.
Ihmettelimme puistoissa jättiläismäisiä havupuita . Uimme ensimmäistä kertaaTyynessä Valtameressä.
Siellä ensimmäisen kerran näimme käytännössä,mitä merkitsee kolmen metrin ero nousu- ja laskuvedessä.
Saimme ensin kävellä puoli kilometriä rantahietikkoa päästäksemme veteen, mutta
uidessamme nousuvesi peitti hietikon ja saimme kahlata takaisin.
Vesijuoksu onkin suositeltava liikuntamuoto meidän ikäisillemme.
Keskiviikkopäivä jäi parhaiten mieleemme. Silloin kohteena oli Grouse Mountain, kaupunkia
lähinnä oleva vuori, jonka päällä on näköalapaikka ja ravintola ym.
Sinne saimme autokuskiksi ja oppaaksi isäntäväkemme viehättävän tyttären Kristiinan.
Ylös oli mahdollista päästä köysiradan vaunulla, mutta rinteeseen metsän siimekseen oli tehty myös
porraspolku. Portaiden pituus oli 2,9 km ja nousua 850 m. Niiden kiipeäminen on suosittu
paikallinen kuntoilusuoritus - alaspäin tullaan sitten köysiradalla.
Miesten ennätys on 25 minuuttia ja naisten 31 .
Oletko ajatellut kiivetä portaita pitkin Helsingin stadionin torniin ?
Entä jos torneja pannaan päällekkäin 12 kpl ja portaita riittää lähes 3 km ?
Kristiina oli ammattilainen tässä lajissa, hänellä on jopa kausilippu köysiradalle
.Isäntäväkemme meni ylös köysiradalla - Kristiina, Arja ja minä lähdimme kiipeämään polkua.
Kristiina aina välillä pysähtyi odottamaan meitä , kunnes meni loppumatkan edellä omaa vauhtiaan.
Arjalle haaste oli todella kova, eikä hän matkan varrella ollut lainkaan varma henkiinjäämisestään
.Korkeat portaat ovat pahat, kun askel tässä iässä on lyhyt ja matala.
Välillä piti ottaa neliveto käyttöön ja avittaa käsillä.
Joissain pahoissa paikoissa oli tukena köysi, josta saattoi vetää itseään ylös.
Perille kuitenkin päästiin amatööreille kunniallisessa ajassa 1,5 tuntia isäntäväkemme ja Kristiinan
äänekkäästi kannustaessa.
Vuorella oli kaikenlaista muutakin nähtävää kuin upea näköala Vancouveriin.
Seurasimme siellä mm vahvasti huumoripitoista metsurien – Lännen lokarien - työnäytöstä.
USAn puolelta näkyi yli 3000 metriin kohoava Baker Mountainin luminen huippu.
Viikon ohjelmaan kuului paljon shoppailua, sillä Arjan piti ostaa neljälle lapselleen ja
kahdeksalle lapsenlapselleen kaikille tuliaisia, ja itsellekin oli mielessä monenlaista hankittavaa.
Ma 08.07. Las Vegas
Aamulla isäntäväkemme saatteli meidät taksilla Vancouverin lentokentälle.
Yhdysvaltoihin menijöille lentokenttämuodollisuudet olivat tavallista perusteellisemmat.
Otettiin sormenjäljet ja silmät kuvattiin. Jo kotimaassa olimme hankkineet internetistä Esta-viisumit, jollaiset Yhdysvaltoihin mennessä tarvitaan.
On sanonta: Kun jokin sijaitsee todella kaukana, se on huitsin Nevadassa.
Sanonta konkretisoitui nyt meille, kun matkustimme Nevadan pääkaupunkiin Las Vegasiin.
Las Vegasissa iltapäivälämpötila oli 42 C . Ellei pidä lämpimästä, ei kannata mennä sinne
heinäkuussa.Majoituimme perinteikkäiseen Flamingo hotelliin, jossa on käsittämättömät 3600 huonetta !
Se on seitsemän kertaa enemmän kuin Viru-hotellissa, eikä se edes ollut suurin Las Vegasissa.
Las Vegas on pitkälti rakennettu järjestäytyneen rikollisuuden rahoilla.
Flamingo oli ensimmäinen hotelli-kasino ns. Strip’in alueella, joka nykyään on valtavien
kasino-pilvenpiirtäjien keskittymä.Flamingon rakennutti vuonna 1946 Mafian edustajana pahamaineinen gangsteri Bugsy Siegel.
Sittemmin taustavoimat olivat tyytymättömiä hänen onnistumiseensa Las Vegasin bisneksissä,
ja YT-neuvottelujen tuloksena hänet ammuttiin.
Elokuvassa Kummisetä roolihahmon Moe Greene esikuvana on tämä Bugsy Siegel.
Mafia oli siis työnantajana vielä Soneraakin tylympi, mikäli mahdollista.
Löysimme hotellihuoneestamme alennuskuponkeja, joista yksi lupasi 15 prosentin alennuksen
naapurikasinon Ballys’in Steakhouseen. Ajattelimme syödä edullisesti ja marssimme sinne.
Liian myöhään tajusimme, että ravintola on viimeisen päälle hieno, ja tuskin selviäisimme ateriasta paljoakaan alle 200 dollarin. No, alennuksen kanssa lasku oli vain 112 dollaria, ja juomarahan
kanssa maksoimme 120 dollaria. Lähtiessämme tarjoilijan asenne sai meidät ylimitoitetun ilmastoinnin ohella palelemaan. Myöhemmin opimme , että Amerikassa juomarahaa pitäisi antaa 15 - 20 prosenttia.
Kaupungin länsipuolella Kyle-kanjonissa raivosi hallitsematon maastopalo, jonka savupilvien
taakse aurinko laski verenpunaisena.
Ti 09.07. Grand Canyon
Aamun viileydessä ennen kello kuutta kömmimme Grand Canyonin retken lähtöpaikalle.
Viileys oli suhteellista, lämmintä oli reilut 30 astetta.
Retken ensimmäinen nähtävyys oli Colorado-jokeen rakennettu 221 metriä korkea Hooverin pato.
Sieltä bussimatka jatkui Arizonan puolelle kohti Grand Canyonia.
Perillä meidät lähetettiin 3-5 hengen ryhmissä helikopterilennolle kanjoniin, jonka pohjalle laskeuduttiin. Siellä odotti veneretki Colorado-joella. Näin tämä mahtava luonnonmuodostuma tuli nähdyksi kaikista suunnista.
Aurinko kuumensi kanjonin kuin uunin; tuulenhenkäys siellä ei ollut vilvoittava, vaan polttava.
Ylipainosta ja kuumuudesta kärsivä alkuasukas , joka oli siellä töissä, tuijotti epäuskoisena,
kun hilpeästi selitimme pitävämme lämmöstä ja olevamme tyytyväisiä , kun sitä kerrankin
oli tarpeeksi.Ylös kanjonista päästiin taas helikopterilla. Ylhäällä sukkuloivilla busseilla kävimme vielä parilla näköalapaikalla kanjonin reunalla.
Eagle Point oli yksi niistä; sinne oli rakennettu lasipohjainen kanjonin reunan yli työntyvä parveke,
nimeltään Skywalk.
Siellä käyminen olisi maksanut 70 dollaria ylimääräistä. Jätimme sen väliin, kun sentään olimme leijailleet helikopterissa kanjonin yllä.
Paluumatkalla tietyömaa rytisytti kuumuudestakin kärsivää bussia pahoin; pelkäsimme , että se
hajoaa ja meidät komennetaan työntämään.
Juuri kun olimme puhuneet keskenämme tällaisia, ohitimmekin tien varteen hajonneen bussin.
Las Vegasissa maastopalon savu peitti edelleen läntisen taivaan ja aurinko laski punaisena.
Ke 10.07. Kasinokierros
Täksi päiväksi olimme ilmoittautuneet kaupunkiretkelle.
Meitä kierrätettiin toinen toistaan suuremmissa ja hienommissa kasinohotelleissa myös
sisällä, ja saatoimme vain ihmetellä silmät pyöreinä niiden suunnatonta kokoa ja ylellisyyttä.
Kasinohotelleilla oli usein jokin teema: Bellaggio-hotelli satsasi kukka-asetelmiin,
Ballys’in pihalla oli kopio Eiffel-tornista, Excalibur jäljitteli Kuningas Arthurin ajan Englantia,
Luxor oli pyramidin muotoinen ja sfinksi pihalla, Venetian-hotelli sisälsi kopion Venetsiasta.
Siellä oli oikeita kanavia, joilla saattoi nousta oikeiden gondolien kyytiin.
New York-hotelli oli ulkonäöltään rykelmä New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja Vapaudenpatsas pihalla …
Olisi siinä Helsingin julkisivulautakunnalla ihmettelemistä.
Kävimme myös Las Vegasin tunnuskyltin luona, jossa opas otti minusta ja Arjasta yhteiskuvan.
Illalla pukeuduimme parhaisiimme ja marssimme Flamingon kasinosaliin tarkoituksena sijoittaa 100 dollaria kevytmieliseen elämään uhkapelin muodossa.
Valtava pelisali välkkyi värivaloja ja musiikki soi tarpeettoman kovaa.
Pelipöytien hoitajat pyörittivät ruletteja ja hoitivat kortti- ja noppapelipöytiä.
Lisäksi salissa oli valtava määrä hienoja pelikoneita.Tämä oli peliongelmaisen taivas ja helvetti.
Ostimme rulettipöydässä sadalla dollarilla pelimerkkejä ja aloimme niitä käytellä.
Hetken verran olimme voitolla, mutta sitten ruletti tarjoili nopeaan tahtiin pari nollaa , jotka
romahduttivat taloutemme, ja pian kasino oli kyninyt kaikki pelirahamme.
Lähdimme vielä ulos Treasure Island-kasinolle, jonka piha-altaassa esitettiin
normaalikokoisilla laivoilla meritaistelushow : merirosvot vastaan seireenit.
Seireenit voittivat ja merirosvojen laiva upposi. Oikeasti.
To 11.07. Los Angelesiin
Muiden hävinneiden pelureiden tapaan lähdimme Las Vegasista bussilla.
Yli 400 kilometrin matka Los Angelesiin ilmastoidussa bussissa maksoi uskomattoman vähän: 25 dollaria eli parikymmentä euroa.
Halusimme nähdä maiseman kaupunkien välillä: Ensin hiekkaerämaata, vaaleanruskeita loivia
vuoria, joshua-puita ; sitten San Bernardinon vihreät kukkulat ja Los Angelesin eteläiset
esikaupungit , jotka eivät tuntuneet loppuvan koskaan.Tosin mikään maisema ei tunnu miltään , kun on juuri käynyt Grand Canyonissa.
Suur-Los Angeles on jakaantunut 88 kuntaan, joissa on yhteensä 14 miljoonaa asukasta !
Vihdoin bussi on päätepysäkillään; ei millään hienolla linja-autoasemalla, vaan tavallisessa rupuisessa kadunkulmassa keskustan laitamilla.
Edes kunnollisia takseja ei näy, vain harmaantunut meksikolaistaustainen henkilö etsii asiakkaita
pimeään taksiinsa. Nousemme siihen muutaman meksikolaisen ohella, koska olemme epävarmoja,olisiko kävelymatka hotellillemme kohtuullinen.
Luen matkalla karttaa ja totean kuskin ajavan lyhintä reittiä, eikä maksustakaan tule riitaa.
Majoitumme aivan kaupungin keskustaan Sheraton-hotelliin.
Yleensä vaatimattomampikin majoitus kelpaa meille, mutta tämän hotellin sijainti vastasi
täydellisesti tarpeitamme . Hotellin kupeessa oli pieni tasokas ostoskeskus ,
jonka Macy’s ja Victoria’s Secret-liikkeistä löytyi tarpeellista ostettavaa. Illalla teimme vielä pienen lenkin lähiympäristössä.
Los Angelesin keskustassa , Downtown:illa, on vain muutama pilvenpiirtäjä, lähinnä
pankkiyhtiöiden torneja. Kävimme metroasemalla vakoilemassa, osaisimmeko käyttää metroa,
mutta emme keksineet, mistä meille sopivan, koko päivän voimassa olevan lipun voisi ostaa.
Pe 12.07. Forrest Gump
Olemme varanneet internetistä parhaan saatavissa olevan kaupunkikierroksen, sillä kaupunki
on iso, aikaa vähän , eikä uudestaan tulla.
En ymmärrä vieläkään , kuinka saatoimme olla ainoat asiakkaat retkellä tuona päivänä.
Opas oli fiksun oloinen noin 32-vuotias mieshenkilö, itsekin matkustellut, käynyt Venetsiassakin.
Retkikuljetusvälineeksi vaihdettiin pikkuauto, jolla pääsi paikkoihin esimerkiksi Beverly Hills’issä,
joihin ei bussilla olisi ollut asiaa. Meillä oli siis henkilökohtainen opas käytössämme koko
päivän, yli 8 tuntia ! Historiallisten kohteiden ja Beverly Hills’in lisäksi käytiin Hollywoodissa,Venice Beach’illa ja Santa Monica Beachilla. Opas kertoili, missä rakennuksessa mitäkin elokuvaa oli filmattu,
missä hotellissa joku tähti oli kuollut, millä klubilla kuuluisat rock-yhtyeet
olivat aloittaneet uransa. Näimme elokuvatähtien nimet Hollywood Boulevardin jalkakäytävällä,
valokuvasimme toisemme vuorenrinteessä oleva Hollywood-kyltti taustalla.
Santa Monican ostoskadulta löytyi Juicy Couture-liike, jossa taas tuliaiset karttuivat.
Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Santa Monica Beachin laiturin tyvessä rakennuksen seinässä huomaamani nimikyltti: Bubba - Gump Shrimp Company .
Suosikkini kaikista elokuvista on Forrest Gump .
Käsittääkseni saimme oppaalta enemmän palvelua kuin hänen virkavelvollisuuksiinsa kuului.
Keskustelimme hänen kanssaan , kuinka pääsisimme jollekin uimarannalle seuraavana päivänä.
Rantaan on keskustasta matkaa noin 25 kilometriä; ajattelimme lähinnä metroa.
Kun kysyimme ohjeita metron käyttöön, oppaamme joutui myöntämään , ettei ollut koskaan ajanut metrolla. Tyypillinen losangelesilainen varmaan, samanlaista porukkaa kuin
espoolaiset, joka paikkaan pitää mennä omalla autolla, vilpittömästi savusumunsa ansainneet.
Hän kuitenkin ilmoitti, että Santa Monica Beachille pääsee suoraan aivan hotellimme nurkilta
bussilla 20. Niinpä päätimme unohtaa metron.
Ehkä hän oli myös puolestaan tyytyväinen 20 dollarin juomarahaan, koska kätteli meidät
erotessamme kahteen kertaan.
13.07. Road 66
Jo pysäkin aikatauluista tajusimme, että bussi 20 ei veisi meitä Santa Monica’an , vaan Westwood’iin.
Nousimme bussiin kuitenkin; Westwood on oikealla suunnalla - keksisimme siellä uuden suunnitelman
päästä Santa Monica Beachille. Oppaamme tietämys busseistakin oli sitä sun tätä.
Huomasimmekin matkan varrella, että bussi 720 olisi ollut oikea valinta, ja vaihdoimme siihen
Westwoodissa. Arja luki koko bussimatkan ajan karttaa, joten tiesimme, missä mennään.
Tyynen valtameren rannalla Santa Monica Boulevardin loppupäässä näimme kyltin, joka kertoi,
että tähän päättyy Chicagosta alkava valtatie 66.
Rantahietikko on leveämpi kuin olemme missään nähneet. Levitimme pyyhkeemme lähelle
rantaa ja kahlailimme Tyynen valtameren rantatyrskyissä.
Lähellemme leiriytyi kolme nuorta naishenkilöä. Hämmästykseksemme he puhuivat suomea !
Täällä USA:n puolella emme tähän mennessä ole kuulleetkaan suomen kieltä.
Naiset ovat lentäneet Suomesta Los Angeles’iin , vuokranneet auton, jossa voi yöpyä, ja
aikovat ajella sillä kuukauden ajan pitkin Kaliforniaa ja lähiseutuja.
14.07. Kotia kohti
Olimme tilanneet hotellilta kuljetuksen lentokentälle klo 03:00 .
Lähtö hotellista oli näyttävämpi kuin saapuminen, nyt allamme oli iso musta mersu ja ratissa
arvokkaasti pukeutunut saman värinen kuljettaja.
Lentomme lähti vasta klo 07:00 , mutta halusimme olla hyvissä ajoin paikalla varautuaksemme
sähläyksiin ja vastoinkäymisiin, sillä edessämme oli taas uusi iso lentoasema.
Jonotimmekin monen muun kanssa väärässä odotussalissa, kunnes lentokenttävirkailija tuli
hätistämään meidät oikeaan paikkaan.
Sitten oli edessämme lähtöselvitysautomaatit, joiden käyttö on pakollista.
Emme ole tähän mennessä kertaakaan missään osanneet niitä käyttää, emmekä nytkään
ymmärrä yhtään, mitä nappia pitäisi painaa.
Uuden tekniikan ansiosta lähtöselvitysvirkailijat on voitu erottaa. Tosin on tarvinnut palkata heitä
suurempi määrä avustajia, jotka auttavat matkustajia taistelemaan vihamielisten automaattien kanssa.
Niinpä tästäkin vaiheesta selvitään.
New Yorkissa välilasku: Arja shoppaili viimeiset tuliaiset. Vaihdettiin Finnairin koneeseen.
Olemme tällä matkalla käyttäneet neljän maan lentoyhtiöitä.
Finnairin palvelu ja matkustusmukavuus on selvästi paras.
Amerikasta jäi mieleen iltalypsy kaikissa hinnoissa:
Varasitpa retken, hotellihuoneen tai ostit ruokakaupasta paperinenäliinoja, ilmoitettu hinta ei
laskutusvaiheessa koskaan riittänyt. Aina siihen oli lisätty veroja ja ties mitä lisämaksuja.
15.07. Home Sweet Home
Lensimme lyhyen yön läpi kohti nousevaa aurinkoa nyt kymmenen aikavyöhykettä itään.
Nukkuminen koneessa onnistui odotettua huonommin.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla odotimme jännittyneenä, olivatko laukkumme New Yorkissa
sattuneet samaan koneeseen kanssamme, varautuen henkisesti siihen,
että ne olivat jatkaneet matkaansa Timbuktuun.
Laukut kuitenkin ilmestyivät.
Kotiin päästyämme hoidimme aikaerorasitusta painumalla jo aamupäivällä Nuuksion
kansallispuistoon etsimään lakkoja. Löysimmekin niitä vajaat pari litraa.
Uimme Valklammessa. Vesi oli kylmempää kuin Santa Monica Beachilla.
Sinnittelimme valveilla iltaseitsemään asti, sitten Nukkumatti nouti omansa.
Nukuimme 14 tuntia putkeen; toivottavasti jet lag hoitui sillä.
Kommentit
Lähetä kommentti